Kun on luovuttanut matkatavarat ruumaan ja kävellyt turvatarkastuksen läpi, on turha miettiä, montako tuntia matkaa on vielä jäljellä ja mitä kello on siellä, minne on menossa. Kaikki selviää aikanaan.

En sano tänään tämän enempää, vaan seuraan juuri lukemaani ohjetta. Sieppari ruispellossa päättyy nimittäin kehotukseen olla kertomatta kenellekään mitään – jos kertoo, alkaa vain ikävöidä kaikkia.

Täällä on myös helppoa liikkua itsensä onnelliseksi. Ryhmäliikuntatunneilla huomaa olevansa poliittisista protesteista huolimatta lauhkean hyväksyvässä hippikaupungissa.

Joogaopettaja muistuttaa, ettei itseään pidä satuttaa: Nothing should ever hurt. If it hurts, don’t do it. Do less, or do something different. Se ei tarkoita, etteikö pitäisi koetella rajojaan – kipu ja epämukavuus eivät ole sama asia. On maltettava kuunnella, miltä tuntuu ja toimittava sen mukaan.

Tanssinopettaja puolestaan kehottaa viihtymään ilman itseruoskintaa: Have fun. Get what you can. Don’t be hard on yourself. Ja joka kerta uusille tulokkaille annetaan aplodit ja heitä rohkaistaan pysymään huoneessa – ei pidä säikähtää, vaikkei heti osakaan kaikkea.

Nämä opit on pidettävä mielessä, kun ensi viikolla palaan Suomeen ja ryhdyn paketoimaan tätä hullua ja ihmeellistä vuotta 2011.

Nyt olisi siis oivallinen hetki kirjoittaa uusi lista joistakin hyvistä asioista. Sille sisältyisi järjestämättömänä tulvana koteja valtameren kahta puolta, ystäviä ja perheenjäseniä, matkoja neljällä mantereella, tanssitunteja, puuteriaamuja, hedelmämehuja, merivettä, työkavereita, joogamatto, informaatioteknologiaa, odotukset ylittävä luettujen kirjojen lista, ilmainen korkeakoulutus, alumnineuvosto ja alamäessä jarruiltaan tehoton golfkärry. Kattavan listan kirjoittaminen tällaisena, sanotaanko intensiivisenä, vuonna tuntuu mahdottomalta.

Selvää on, että syitä kiitollisuuteen riittää. Yksi niistä on se, että huomenna istuudun kiitospäiväherkkujen ääreen San Franciscossa.

Opiskelija-aktivismi ei kuitenkaan ole pelkkä muisto 60-luvulta.

Occupy-liike on jäänyt Suomen mediassa ihmeen vähälle huomiolle, mutta täällä se näkyy kaikkialla. Kampuksella on yksi valloitus, Berkeleyn downtownissa toinen, Oaklandissa ja San Franciscossa omansa. Occupy on hajanainen mutta elinvoimainen. Berkeleyn kampuksella se liittyy vahvasti Kalifornian yliopiston rahoituskriisiin ja viimeaikaisiin lukukausimaksujen korotuksia vastustaviin opiskelijaprotesteihin.

Juuri nyt protestin sisältöä enemmän puhuttaa kuitenkin, syystäkin, poliisin ärhäkkä voimankäyttö. Rauhanomaisesti protestoivat Kalifornian yliopiston opiskelijat, professorit ja muu henkilökunta ovat saaneet niin pampusta kuin pippurisumutteestakin. Videot poliisitoimista järkyttävät, hämmentävät ja kuvottavat.

Avokadoviipaleet ja auringonpaiste eivät ole koko totuus kalifornialaisesta yliopistoarjesta.

Paluufiiliksistä kysyville vastaan, että on melkein pelottavaa, miten helposti Kalifornian arkeen voi luiskahtaa: kampus vilisee tuttuja kasvoja, jooga- ja tanssituntien rutiinit ovat tutut, kadut siellä missä kuuluukin, ja neljän kuukauden jälkeen ravintolatkin voittopuolisesti vanhoilla paikoillaan.

Täällä on tämä todellisuus, ja tuntuu melkein kuin en olisi poissa ollutkaan. Ihmeellistä on, ettei se tarkoita, etteikö Helsingin-elämä silti olisi totta sekin.

Jo vuosia sitten tultiin siihen tulokseen, että Eurooppa olisi kätevämpi, jos Portugali ja Ruotsi vaihtaisivat paikkaa. Kolumbiassa turkoosin meren rannassa istuessa epävirallinen Itämeri-työryhmämme päätyi kannattamaan yksimielisesti ajatusta siirtää Karibianmeri Itämeren paikalle. Tänään olen tullut siihen tulokseen, että kolmas maantieteellinen toiveeni on siirtää Kalifornia siihen, missä Venäjä on parhaillaan.

Nyt puuttuu enää taikalamppu ja hyvä haltija.

Kuuntelin kaksi tuntia entisten työkavereiden kokemuksia ja oppeja yrittäjäksi ryhtymisestä. Yksi puhui Skypen yli Kaliforniasta, todeten, että yrittäjät ja tutkijat ovat aika samanlaisia innostuneita ja päättäväisiä hulluja. Toiset näyttivät paikan päällä maailmanvalloituskarttaa. Hinku rakentaa jotain omaa kasvoi entisestään, mutta vielä vahvemmin pintaan nousi riemu siitä, että voin seurata kavereiden yrittäjyystarinoita näköalapaikalta, siellä täällä osallistuakin niihin pienillä tavoilla.

Luin loppuun kirjan, joka kertoo, mitä Harvard Business Schoolissa opetetaan. Kyllä etnografian ja liiketalouskoulutuksen avioliittokin näköjään voi toimia. Tuli vähän kaipuu info-opintojen pariin, mutta paljon enemmän onni siitä, millainen minun työelämäni on. Olkoonkin, että kotoiset yliopistot tuntuvatkin olevan suunnilleen yhtä sykkyrällä kuin maailmantalous syksyllä 2008.

Eilen silppusin, kuutioin ja paloittelin kasviksia. Kaivelin granaattiomenan siemeniä kuorestaan ja tiskasin kuohuviinilaseja. En päässyt huutamaan bingo, mutta kakku oli erinomaista.

Tänään opeteltiin yli kolmiminuuttinen koreografia kahdessa tunnissa. Oli heittäydyttävä hetkeen ja hyväksyttävä epätäydellisyys etenemisen edellytyksenä. Muistin, että on tanssittava ennen kaikkea siksi, että muuten voi unohtaa olevansa ihan oikeasti elossa.

Kukin löytäköön kukoistusruiskeen sieltä mistä voi. Pelkkään selviytymiseen ei tänäkään vuonna pidä tyytyä.

En edelleenkään ole hetkeäkään katunut, että palasin Suomeen suunnitellusti. On siistiä asua samalla mantereella, samassa maassa, samassa kaupungissa, jopa samassa kaupunginkolkassa lukuisien elämäni merkkihenkilöiden kanssa. On mielekkäitä projekteja, joita ei voisi samalla tavalla viedä eteenpäin, jos olisi jossain muualla. Ruisleivän ja irtokarkin helppo saatavuus ilahduttaa.

Siitä ei tietenkään olekaan kysymys, vaan siitä, miten pienet asiat ärsyttävät enemmän kuin pitäisi. Niistä ahdistuminen tuntuu hölmöltä. Tuskastuttaa, etten osaa vain kohauttaa hartioitani, häiriintymättä.

Järjellä voi tajuta, että kaikki on hyvin. Järkeily on kuitenkin laimea lohtu, kun haluaisi vain iisisti solahtaa tähän kaikkeen ja tuntea olevansa kotonaan. Hetken jo näytti, että juuri niin se tällä kertaa menisi, mutta näköjään nämä paluun jälkeiset syksyt ovat aina, hetkittäin, vähän mitä ovat.

Myös haaste on siis sama kuin viimeksi, vaikka marraspako tekeekin siitä vähän helpomman: Paluun jälkeen edessä oli vaihtovuoden ehkä vaikein asia: pysyä avoimena, uteliaana ja onnellisena Suomen syksyssä, ihan oikeassa arjessa. Uskoin onnistumisen olevan mahdollista ja tiesin yrittämisen olevan.

Jääjäätelöä emme saaneet, koska oli sunnuntai. Sen sijaan löysimme Tommi Toijan veikeät patsaat Forum Boxista. Yksi oli sulautunut seinään, toisella oli kaksi päätä, joista molemmat katsoivat hämillisinä ja alakuloisina ympärilleen. Sellaisia sielunmaisemat joskus ovat.

Jos kuitenkin pitää valita patsas esimerkiksi siitä, miten tahdon itseäni tänä syksyänä kannatella, valitsen esikuvakseni Zenos Frudakisin Vapauden:

Zenos Frudakis: Freedom