Itsetuntemus

Osallistuin keskiviikkona San Franciscossa Quantified Self -tapaamiseen, osin ammatillisista syistä mutta enimmäkseen silkasta uteliaisuudesta.

QS on kansainvälinen verkosto, jonka jäsenet käyttävät ja kehittävät välineitä itsensä ja elämänsä mittaamiseen. Mittaamisen julkilausuttuna tavoitteena on kehittää itsetuntemusta numeroiden avulla. Tapaamisissa osallistujien omia kokemuksia korostavien esitysten perusrakennetta määrittää kolme kysymystä: Mitä teit? Miten teit sen? Mitä opit?

Keskiviikon tapahtuma yllätti iloisesti. Mittausprojektien taustalla tuntui väikkyvän yllättävän samat teemat kuin ne, joita pohdittiin viikko sitten syyspäiväntasauksen aurinkotervehdysmaratonin (kiinnostuneille tiedoksi: 9×12, AABBAABBA) tiimellyksessä.

Vapaasti käännettynä:

1. Mikä elämässäni toimii tällä hetkellä hyvin?
2. Mikä elämässäni ei tällä hetkellä toimi hyvin?
3. Millaisia hyviä ihmissuhteita elämässäni on? Muistanko arvostaa niitä?
4. Kenen elämän olen tehnyt hankalaksi?
5. Millaisia asioita haluaisin tehdä enemmän?
6. Kenelle voisin olla avuksi, tavalla tai toisella?
7. Mitä olen jättänyt tekemättä? Onko osa siitä sellaista, mikä joutaakin jäädä tekemättä?
8. Erotanko toisistaan tyhmän jääräpäisyyden ja tahdonvoimaa kehittävän sisukkuuden?
9. Stop and smell the roses. Muistanko kiinnitä huomiota siihen kaikkeen, mikä on jo hyvin?

Hikoillen tai hikoilematta, mittaustekniikoiden avulla tai ilman, näiden pohtiminen vähintään kerran kvartaalissa on tuskin haitaksi.

Unelmat

Retoriikka on erilaista kuin Amerikassa, mutta kyllä Suomessakin unelmoidaan ja ollaan uteliaita.

Ateneumissa on näytteillä Schjerbeckin elämäntyö. Se on tarina Helenistä, joka kaipasi Pariisia, vapautta ja työrauhaa.

Kiasmassa järjestetty urbaani festivaali Megapolis kokosi yhteen kaupunkiaktivisteja, virkamiehiä, poliittikoja ja meitä muuten vain uteliaita. Iltapäivä oli polveileva ketju ideoita ja kokemuksia uuden testaamisesta uudessa paikassa uudella tavalla.

Korjaamossa lauloi pian esikoislevynsä julkaiseva Tiiu Helinä ja entistä abstraktimman taiteellinen Husky Rescue, jonka keikalla sai lojua lattialla ja antaa ajatusten harhailla.

Taivallahden rantakallioilla lenkkeilijää kohtasi syksyinen sunnuntaiaurinko.

Avokadokakun äärellä fiilisteltiin tukea vastaan seisomaan oppinutta alle vuoden vanhaa viikaria.  Kaikki kiinnostaa, kun missiona on ottaa tunnustelemalla ja maistelemalla selville, mistä tässä maailmassa oikein on kyse.

Valkotaulu

Minulla oli tänään käytössäni valkotaulu, tussi ja kaksikymmentä minuuttia harjoittelijakollegoitteni huomiota. Käytin resurssit kertomalla versioni muutamista sosiaalipsykologisista perusasioista.

Sosiaalipsykologien tutkimuskohteena ovat ihmiset, mutteivät niinkään yksilöt sinällään kuin se, mitä heidän välillään tapahtuu. Meitä kiinnostavat yksilöt ryhmien jäseninä, ryhmien väliset suhteet ja se, miten yksilöt määrittelevät itseään ryhmäjäsenyyksiensä kautta.

Lähtökohtana on, että ihmiset ovat pohjimmiltaan rationalisoivia – eivät rationaalisia tai irrationaalisia, vaan jälkikäteen järkeileviä, tarinoita kertovia, tolkkua ja tarkoitusta etsiviä olentoja.

Joitakin sosiaalipsykologeja kiinnostaa ihmisten ja tietokoneiden välinen vuorovaikutus. Minua kiinnostaa vielä paljon enemmän se, miten ihmiset järjestävät elämäänsä tässä maailmassa, jossa kasvokkaiset kohtaamiset kietoutuvat yhteen puhelujen, tekstiviestien, sähköpostin ja yhteisöpalvelujen välittämien vuorovaikutusten kanssa. Millaisin ajatuksin ja teoin ihmiset tasapainottelevat yksityisyyttä ja julkisuutta? Entä miten neuvotellaan vastavuoroisuudesta ja kiitollisuudenvelasta?

Ihmisten toimintaa on vaikea mallintaa, eikä sitä oikein voi ymmärtää yksinomaan havainnoimalla. On tärkeitä kysymyksiä, joihin tutkimus ei pysty vastaamaan pelkän käyttäytymisdatan avulla, ei vaikka sitä olisi käytettävissä kuinka paljon tahansa. Siksi joskus, kuten tänä kesänä, on mentävä vieraissa kaupunginosissa sijaitseviin koteihin jututtamaan tuntemattomia ihmisiä.

Tavoitteena ei ole ratkaista ja todistaa todeksi samalla tavalla kuin matemaatikkojen kauniin puhtaassa maailmassa. Ymmärrystä etsittäessä on usein kaivauduttava syvälle tilannesidonnaiseen ja sotkuiseen arkeen.

Esitykseni lopuksi yleisö esitti hyviä kysymyksiä. Täällä ei pelata puolustuspeliä. On lupa olla utelias ja ymmällään.

Yläfemma

Päivän lehdessä tämän kesän pomoni kertovat, että meidän työmme on olla uteliaita, kysyä kiinnostavia kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia. Pahitteeksi ei ole myöskään jutustella matemaatikoiden kanssa, sillä siitä voi seurata jotain vallankumouksellista.

Jutun lukeminen saattaa auttaa ymmärtämään, miksi olen tänäkin kesänä Yhdysvalloissa.

Työasioiden vastapainoksi voi fiilistellä tanssielokuvaa, jonka juoni on melkein sama kuin Batmanissa ja hahmot yhtä stereotyyppisiä. Se ei haittaa, sillä tanssikohtaukset ovat runsaita ja riemullisen kekseliäitä.

Leffateatterista on hyvä suunnata afrotunnille. Kunto ja taidot eivät oikeastaan riittäisi osallistumiseen, mutta koska ollaan Amerikassa, siitä ei tarvitse ottaa paineita.

Tunnin päätteeksi opettaja heittää yläfemman.

Elintärkeä

Oivallus on kaikkein tärkein het­ki. — Kun piirtää viimeisen merkin pa­perin alalaitaan, siinä hetkessä ei ole enää mitään kauhean suurta, totesi menestyvä matemaatikko Ylioppilaslehden haastattelussa pari viikkoa sitten.

Ihmistutkimuksen työprosessit eivät ole yhtä selvärajaisia, sillä viimeinen merkki on usein huonosti määritelty. Aina voisi mennä vielä vähän syvemmälle, kurkistaa vielä yhdestä näkökulmasta enemmän, täsmentää, tarkentaa ja tiivistää. Ja kun työ on valmis vertaisarviointiin lähetettäväksi, se ei ole vielä valmis millään lopullisella, muuttumattomalla tavalla.

Kuitenkin olen matemaatikon kanssa aivan samaa mieltä. Kiinnostavinta ei ole viimeistely, ei usein edes analyyttinen käsityö ja oikean kirjoitusasun etsiminen. Ne tekevät työstä tutkimusta, mutta oivallukset osoittavat suunnan.

Siksi suuren deadlinen jälkeinen iisimpi viikko on paitsi hauska, elintärkeä. Parhaat asiat saavat usein alkunsa niissä hetkissä, joina antaa luvan epäjohdonmukaiselle uteliaisuudelle, vitkastelulta näyttävälle sekalaisten tekstien lukemiselle sekä keskusteluille, joille ei ole ennalta varattu aikaa kalenterista.

On oleellista voida sanoa kyllä suomalais-ranskalaisille illallisille, Vox Helsingille, koomisen halvalle balettilipulle, suklaarusinapullalle ja syyspäiväleiriä puuhaaville alumniystäville. Toisin sanoen: My writing would be hollow and pointless if I hadn’t led an insanely random and intense life.

Vaimennettu häly

Lukukausi alkoi eilen sellaisen kurssin avausluennolla, jolla tietokoneiden käyttö on kielletty opetuksen aikana.

Sääntö on pieni järkytys mutta ennen muuta iloinen yllätys: läppäri on usein kuin proverbiaalinen karkkikulho, josta on vaikea pitää kätensä erossa, vaikka kuinka tietäisi, että ilman olisi parempi. Niin paljon hyviä ja innostavia asioita kuin internet mahdollistaakin, erityisen paljon hyvää ja innostavaa jää kokematta, jos ei keskity olemaan läsnä siellä missä on.

Keskustelu internetin kyseenalaisistakin vaikutuksista meihin ja suhteisiimme on viime aikoina voimistunut hiljaisista signaaleista julkiseksi hälyksi. Olen lukenut Turklea ja Lanieria. Suosittelen. Ne ovat tarjoilleet ajatusruokaa vireillä olevia kirjoitusprojekteja varten, mutta puskeneet pohtimaan laajemminkin, mitä ihmiskunta oikein on informaatioteknologian kanssa itselleen tekemässä.

Itse aion tänä vuonna yrittää käyttää internetiä ja tietokonetta ylipäänsä harkitummin ja laadukkaammin. Olen statuspäivitystauolla, harjoittelen lukemaan sähköpostia keskitetymmin ja pitämään tietokonetta kiinni silloin, kun sen käyttämiselle ei ole parempaa syytä kuin pohjattoman rauhaton uteliaisuus. Kokeiluja ajaa mielenkiinto nähdä millaista arki voisi olla, jos keskittyisi keskittymään paremmin myös joogatuntien ulkopuolella.

Verkkoviuhdonnan vaimentamistakin huojentavampaa on tänään ollut se, että sain passini takaisin – varustettuna viisumilla sinne, missä joukkoliikenteen kehityshankkeiden toteutusaikoja lasketaan vuosikymmenten sijaan kuukausissa.

Uteliaisuus

Arkinen hullunmylly alkaa saavuttaa tavanomaisen eeppiset mittasuhteet.

Olen ottanut tavaksi harjoitella kieltäytymistä kävelemällä Sproul Plazan läpi lounasaikaan. Aukio on opiskelijatoiminnan ja aktivismin ydin. Sen ylittäminen ruuhka-aikaan ottamatta vastaan yhtäkään flyeria on haastavaa mutta mahdollista.

On kuitenkin paljon sellaista, mille on hyvä sanoa kyllä hetkeäkään epäröimättä.

Berkeleyn >play-konferenssiin osallistumisen voisi perustella puhtaasti ammatillisella mielenkiinnolla, vaikkei oikea uteliaisuus erottelekaan elämää selvärajaisiksi hiekkalaatikoiksi. East Bay Mini Maker Faire edustaa asioita, joita akatemiasta joskus tuntuu puuttuvan. Onneksi tänäkään syksynä ei tarvitse elää vain yhdessä todellisuudessa.

Eilen minut houkuteltiin ostamaan lippu Pixar-näyttelyn erikoistapahtumaan. En ollut vastahakoinen, sillä viikonlopun aloittaminen suuntaamalla Kohti korkeuksia on ehdottoman hyvä suunnitelma. Viime vuosien vaikuttavimmat elokuvakohtaukset ovat hämmentävän usein löytyneet juuri Pixarin filmeistä.

Tylsistymisen uhkaa ei tosiaan olisi ilman kadulla kirmaavia leijoniakaan.

Koulu

Olen uudesta syksystä innoissani kuin fuksi tai se takavuosien tarinan pikkutyttö, jolla oli reppukin vielä ostamatta.

Suomalaiset yliopistot tarjoavat loistavia resursseja ja kokemukseni mukaan lähes rajoittamatonta vapautta. Se onnellinen sekamelska, jota olen elänyt viimeiset seitsemän vuotta, ei olisi ollut mahdollinen missään muualla. Minua on hyvin harvoin kielletty tekemästä mitään. Välillä on kuitenkin mukavaa, jos kaikkia taikoja ei tarvitse tehdä itse.

Geneveen mennessä en odottanut opinnoilta paljoakaan. Sain odottamattomasti oivaltaa, miten hyvää opiskelu ja ennen muuta opetus voi parhaimmillaan olla. En tiedä, olisinko koskaan ryhtynyt jatko-opiskelijaksi, ellen olisi ensin päätynyt Mathilde Bourrierin ja Karine Lempenin kaltaisten, Berkeleyssäkin opiskelleiden, naisten oppilaaksi.

Tänne tullessa tilanne oli toinen. Vaikka pidän puuterilunta, kielitaitoa ja uteliaisuutta uudelle edelleen hyvinä syinä lähteä uusiin paikkoihin, muutin maailman kääntöpuolelle myös akateemisin perustein. Tiesin olevani tulossa loistavaan yliopistoon, tekemään töitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät mistä tutkimuksessani on kysymys.

Geneven aikojen perusteella olen osannut kaivata sitä elävää ja intoa kipunoivaa akateemista kulttuuria, jollainen täälläkin on. Kolmea kurssiani, joista kaksi alkoi tällä viikolla, vetää kolme hienoa miestä: täkäläinen ohjaajani Coye Cheshire, sosiologian laitoksen Robb Willer ja BiDin Björn Hartmann.  Luennot ovat olleet kuin sade pitkän kuivan kauden päätteeksi.