Eilisiltapäivänä San Franciscon oopperatalolle kävellessäni mietin, onko sumuisuudessa sellainen piste, jonka jälkeen on älyllisesti epärehellistä väittää, ettei sada.

Figaron häiden kenraaliharjoituksissa tarjoiltiin nautittavan koomisen mutkikkaita juonikuvioita. Harvoista näkemistäni oopperoista juuri tämä oli ehdottomasti hauskinta hömppää. On hölmöä ylistää korkeakulttuuria ja parjata telkkariviihdettä, sillä molemmat tarjoavat parhaimmillaan samaa puhdistavaa irtautumista omasta arjesta.

Amerikkalaisella yleisöllä on mutkattoman mahtava tapa elää mukana esityksessä kuin esityksessä. Aplodit raikuvat aina tilaisuuden tullen, eikä bravon huutamiseen liity himaslaista kainostelua. Ennen tätä kesää pidin suurta osaa amerikkalaisuuden raikuvuudesta turhanaikaisena teeskentelynä. Sellaista se varmasti välillä onkin. Olen kuitenkin alkanut epäillä, että jos ilmaisee enemmän tunnetta, vähitellen vääjäämättä myös tuntee enemmän ja vahvemmin. Pidän siitä, ettei harmaa ole täkäläisen tunneskaalan pääväri.

Säästä kiinnostuneille tiedoksi, että viime yönä tapahtui se, mitä ei pitänyt enää tänä vuonna tapahtua. Satoi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s