Tämä viikko on edennyt Think Van Manifeston toisen pykälän tahdittamana.

Olen elänyt kuin mikä tahansa olisi mahdollista. Tänä aamuna heräsin puoli kuudelta luennoimaan Atlantin yli Helsingin yliopistolle. Viime yönä luentokalvoja kootessa mietin hetken, olisiko jo aika hyväksyä aikaerojen asettamat rajoitteet. Ehkä kuitenkaan ei, sillä luennon valmistelu osoittautui lopulta riemastuttavaksi katsaukseksi siihen, miten paljon asiat ovat edenneet vuodessa. Vielä suurempi voitto oli eilinen havainto, että jalkani ovat vuosien tauon jälkeen vihdoin siinä kunnossa, että voin taas juosta ajatukset kirkkaiksi.

Olen kysynyt neuvoja ja pyytänyt apua. Itsenäisyys ja päättäväisyys ovat mahtavan hyviä juttuja, mutta kallistun pitämään vielä tärkeämpänä, että välillä höllää otetta ja antaa elämän kantaa. Alan oppia tunnistamaan ja torjumaan sen typerän mekanismin, joka työsumassa jankuttaa takaraivossa, että kaikesta on selvittävä itse. Elämä ei ole kilpajuoksu eikä jatkuva hätätila, vaan joukkuelaji, jossa ei joka päivä tarvitse voittaa arvokkaimman pelaajan pystiä.

Olen yrittänyt kiitokseksi olla hyödyksi muille, koska sekin kuuluu joukkuepelin henkeen. Erlend Loen Supernaiivissa todetaan tarkkasilmäisesti osapuilleen näin: Kaikkein mieluiten olisin sellainen, joka tekee maailmasta vähän paremman. En kuitenkaan ole varma, mitä siihen vaaditaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s