Junat ovat ehkä maailman nerokkaimpia kulkuneuvoja – niissä voi pysähtyä samalla, kun etenee kohti määränpäätään. Tänään suuntanani oli Stanfordin kollegoiden viikkoseminaari.

Palo Alton palmukujat ovat vähitellen tulleet niin tutuiksi, että niillä osaa kulkea ahdistumatta. Tänään päivästä tuli yllättävän jälleennäkemisen tuloksena erityisen hauska. Silti Stanfordissa käyminen on aina myös muistutus siitä, miten hyvältä ja omalta Berkeley tuntuu.

Paikallisjunamatka lahden eteläiselle rannalle oli joka tapauksessa sopivan pitkä. Sen kuluessa ehti viimeistellä esityskalvot, lukea kirjaa ja katsoa taivaalle huomaten, ettei mikään viittaa sen olevan putoamassa niskaan juuri nyt. Kotimatkalla junaa odottaessa muistin, että kiire lakkaa, kun sen lopettaa – ja usein vasta kun sen lopettaa.

Elämään pitäisi kehittää parempia jarrumekanismeja. Pysähtymisten mahdollistamat pienet oivallukset saavat maailman maistumaan paljon paremmalta.

kommenttia
  1. Reetta kirjoitti:

    Kun keksit jarrumekanismeja, voisitko vinkata tänne suuntaan:)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s