Avainsanaan ‘aika’ liitetyt artikkelit

Ajan kanssa arkiset asiat saattavat muuttua näkymättömiksi, kunnes jokin tekee ne taas näkyviksi.

Tänään julkaistu XKCD pysäyttää ihmettelemään, miten rutiininomaisesti mannertenvälinen sompailu nykyään sujuu. Aina ei ole ollut niin, että perheenjäsenten tai työkavereiden kanssa juttutuokiosta sovittaessa pitäisi ajatella tähän tapaan:

Ei aika kuitenkaan ainoastaan pyöri, se myös kulkee eteenpäin – sellaisella vauhdilla, että hetkittäin hirvittää. Berkeley-vierailua on jäljellä enää vähän yli kolme kuukautta. Se tuntuu kauhean vähältä, liian vähältä.

Onneksi on sisko, joka vinkkaa videosta, jonka avulla on helppo generoida kaipuu Suomeen. Kesästä tulee kivaa, en epäile sitä vähääkään.

Heikoimpina hetkinäni ajattelen silti yhä ellipsejä, sillä sen olen oppinut, ettei lähtemisen tarvitse olla binääristä.

Mainokset

Väitöskirja on painossa, ja aurinko paistaa.

Kiitospäivänä viinilaaksoissa oli ruska. Viikonloppuna kotimatka Los Angelesista tapahtui kiertoteitä, koska moottoritie oli suljettu lumen takia. Berkeleyssä on niin kylmä, etteivät hanskat ole fashion statement.

Aika tuntuu kuluvan tänäkin syksynä aivan liian nopeasti. Kahden viikon päästä olen jo matkalla Suomeen.

Kaiken nopean keskellä kestävä alkaa kiinnostaa.

Joku käyttää samaa pipoa vuosikymmenen, vaeltaessaan mannerta ristiin rastiin.

Toinen ostaa kolmionmuotoisen tontin ja rakentaa sille mielikuvituksekkaita torneja 33 vuotta, kunnes yhtenä päivänä luovuttaa avaimensa naapurilleen, palaamatta enää koskaan.

Kolmannet tuunaavat vanhan joulukalenterin, ja lähettävät sen Kaliforniaan.

Arvostan.

Hälinän keskellä on hetkiä.

10 minuuttia: Joka päivä pitäisi löytyä sen verran aikaa ottaa pienet nokkaunet.

25 minuuttia: Vaikka keskittyminen käsillä oleviin askareisiin olisi miten vaikeaa, yhden Pomodoro-yksikön verran voi aina tehdä vaikka väkisin. Focus booster auttaa.

56 minuuttia: Iltateehetki hitaan verkkoyhteyden yli Angolaan. Kaista ei riitä äänipuheluun, mutta chätti toimii. Sen kautta käsitellään ajankohtaiset asiat ja haaveillaan kesästä.

90 minuuttia: Joogamatolla, lämpimässä salissa, luvan kanssa lomalla kaikesta muusta.

Päivät ovat pitkiä, vuodet lyhyitä. Ikinä ei pitäisi toivoa, että aika kuluisi nopeammin.

 

Lentokentälle saapuessaan on paras antautua prosessin vietäväksi.

Kun on luovuttanut matkatavarat ruumaan ja kävellyt turvatarkastuksen läpi, on turha miettiä, montako tuntia matkaa on vielä jäljellä ja mitä kello on siellä, minne on menossa. Kaikki selviää aikanaan.

En sano tänään tämän enempää, vaan seuraan juuri lukemaani ohjetta. Sieppari ruispellossa päättyy nimittäin kehotukseen olla kertomatta kenellekään mitään – jos kertoo, alkaa vain ikävöidä kaikkia.

16 vuotta on pitkä aika, kolme viidennestä tähänastisesta elämästäni.

Niin pitkä, että muistan keväästä -95 hämmentävän vähän. Olin silloin 10-vuotias, tästä hetkestä katsottuna vain vähän vanhempi kuin kummipoikani nyt. Muistan onnittelufaksin, jonka lähetimme siskoni kanssa kisastudioon. Helsingin kultajuhlia näytettiin telkkarissa ja lauloin den glider in, vaikken ruotsia osannutkaan. Muistan hetken kaikkinaisen riemullisuuden ja sen, miten onnellisia aikuisetkin olivat Suomen voitosta.

Ja nyt, kevät -11, jona loppuottelu katsottiin San Franciscossa tv-kaistalta puolen tunnin viiveellä, kännykät ja Facebook suljettuina, yhdessä tunnelmallisimmista kisakatsomoista, joissa olen koskaan ollut. Tahdon muistaa semifinaalin ilmaveivin, tervaleijonapastillit, ennalta tuntemattomien ihmisten tuttuuden ja ulkona iltapäiväauringossa kylpevän kaupungin, jonka kaduilla oli karnevaalit jo ennen pelin alkua. Haluan muistaa eilisen yhtenä niistä harvoista päivistä tänä vuonna, jona hetken verran harmitti, etten ollut Euroopassa.

Kaikkein eniten aion kuitenkin pitää mielessä, että kaikenlaiset asiat ovat mahdollisia. Seuraavat 16 vuotta aion varoa olemasta sellainen, jonka on vaikea heittäytyä toivomaan parasta, koska pelkää pettyvänsä. Siinä on yksi kansallinen trauma, josta on jo korkea aika päästää irti.

Ympyrä

Posted: 02/05/2011 in Uncategorized
Avainsanat:, , , , , , ,

Joissakin kulttuureissa ajan ajatellaan kulkevan kehissä, ei yksinomaan eteenpäin. Minä ajattelen aikaa kaikkein mieluiten ylöspäin kohoavana spiraalina, jossa tutun toistuminen sekoittuu aina johonkin uuteen.

Lauantaiaamuna heräsin jo melkein tyhjässä kodissa tajuten, että on viimeinen aamu. Saman päivän iltana kiipesin tuttuja portaita ylös ensimmäiseen Berkeley-kotiini, pohtien sitä, mitä viime kesänä puhuttiin elämästä sulkeutuvina ja avautuvina ympyröinä.

Sille ei tarvitse voida mitään, että Nobel-kodin siirtyminen nykyisyydestä palaksi muistoja on outoa ja haikeaa. Samalla sille ei onneksi voi mitään, että muutoksessa vanhaan ja tuttuun on paljon hyvääkin, kuten aamuaurinkoinen kylpyhuone, lempiruokakaupan läheisyys ja vähemmän mäkinen kotimatka.

Toivon, että syksyllä Helsingistäkin löytyy joukko pieniä hyviä tuttuja asioita, joita olen unohtanut kaivata, mutta jotka arjen keskellä tekevät ihmeen iloiseksi. Sitä ennen osoite kuitenkin muuttuu vielä sen verran tiheään, että posti minulle on paras lähettää seuraavat neljä kuukautta digitaalisena versiona.

Kuukausikaupalla on naljailtu huhtikuun loputtomista viikonlopuista ja kaikesta siitä, mitä niiden kuluessa tehdään. Aivan kuin tänä keväänä viikonloppuja olisi loputon määrä ja ne kestäisivät ikuisesti.

Ei näköjään niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli.

Puistossa ihmiset pelaavat baseballia, puhaltavat saippuakuplia ja keskustelevat koira-asioista. Kun aurinko lopulta laskee, kiivetään kattotasanteelle katsomaan kaupungin valoja. Aika tuntuu kerrankin riittävän.

Howard Rheingold kiteytti parinpäiväntakaisessa twiitissään sen, miltä Pohjois-Kaliforniassa nyt tuntuu: So grateful to be alive, bare feet on the grass, seeing and smelling another Spring.

Ei elämä, puolikkaalla et helli.