Avainsanaan ‘amerikka’ liitetyt artikkelit

Tällä viikolla olen ajatellut ruokaa ja nälkää tavallista enemmän, tavallista syvemmin.

Image

Luin viimein kaverin vinkkaaman artikkelin, jossa ruoditaan ruokapankkien ja leipäjonojen puutteellisuutta nälkäisten ongelmien ratkaisemisessa. Irtonainen avustuspakkaus kun ei ratkaise nälän taustalla piilevää köyhyyttä. The Stop esitellään vaihtoehtoisena, parempana tulevaisuutena, jossa ongelmiin tartutaan ruokkimalla myös sosiaalisia suhteita, eikä pelkkiä nälkäisiä suita.

Kampuksen ruokalassa huomasin kyltin, jossa kehotetaan palauttamaan metalliset ruokailuvälineet, sillä niin tekemällä voi pelastaa maailman. Näitä ei UniCafessa näe.

Kaikkein eniten olen jumiutunut miettimään 40 mahdollisuutta, joista kirjoittamastaan kirjasta kaksi Buffettia puhui keskiviikkoiltana San Franciscossa. Kirjan nimi juontaa juurensa ajatuksesta, että maanviljelijällä on uransa aikana noin neljäkymmentä kasvukautta, joina kylvää ja korjata. Jokainen niistä on mahdollisuus onnistua tai epäonnistua, kokeilla uutta ja oppia. Koska tämä on Amerikka, Buffetit eivät tietenkään tyytyneet puhumaan pelkästä maanviljelystä. Koska elämässä pitää pyrkiä merkittävään impaktiin, he haluaisivat nyt poistaa maailmasta nälän.

Ajatus 40 mahdollisuudeta pätee kuitenkin paljon laajemmin. Sen ajattelemisesta pitäisi seurata tunne siitä, että mitä ikinä tekeekään, aikaa ei ole haaskattavaksi.

Retoriikka on erilaista kuin Amerikassa, mutta kyllä Suomessakin unelmoidaan ja ollaan uteliaita.

Ateneumissa on näytteillä Schjerbeckin elämäntyö. Se on tarina Helenistä, joka kaipasi Pariisia, vapautta ja työrauhaa.

Kiasmassa järjestetty urbaani festivaali Megapolis kokosi yhteen kaupunkiaktivisteja, virkamiehiä, poliittikoja ja meitä muuten vain uteliaita. Iltapäivä oli polveileva ketju ideoita ja kokemuksia uuden testaamisesta uudessa paikassa uudella tavalla.

Korjaamossa lauloi pian esikoislevynsä julkaiseva Tiiu Helinä ja entistä abstraktimman taiteellinen Husky Rescue, jonka keikalla sai lojua lattialla ja antaa ajatusten harhailla.

Taivallahden rantakallioilla lenkkeilijää kohtasi syksyinen sunnuntaiaurinko.

Avokadokakun äärellä fiilisteltiin tukea vastaan seisomaan oppinutta alle vuoden vanhaa viikaria.  Kaikki kiinnostaa, kun missiona on ottaa tunnustelemalla ja maistelemalla selville, mistä tässä maailmassa oikein on kyse.

Viikonloput ovat mahdollisuus mennä paikkoihin, joihin arkena ei ehdi.

Bussimatka Bostonista New Yorkiin kestää suunnilleen yhtä kauan kuin junamatka Helsingistä Pohjois-Karjalaan – ellei bussi sitten hajoa matkan varrella, missä tapauksessa matka kestää vähän kauemmin. Siitä ei pidä hermostua.

Perillä, olipa kyseessä sitten kesämökki tai suurkaupunki, eletään elämää, joka on erilaista kuin arki.

Kotimatkalla ehtii ajatella sitä, miten Amerikasta on neljässä vuodessa tullut sillä tavalla oma, että ilta toisensa jälkeen, nukkumaanmenoajan jo mentyä, tuntuu tarpeelliselta seurata puoluekokouksia telkkarista. Niiden tunnelma on kuin kisakatsomossa lätkäfinaalin aikaan. Michelle, Bill ja Barack pitävät puheita, joita voisi seurata vaikka vain retorisina taidonnäytteinä. Ihan niin yksinkertaisen viileää etäisyyttä en enää osaa ottaa.

Linja-auton huristaessa keskellä viikonlopun paluuliikennettä on hyvää aikaa ajatella myös sitä, että harjoittelun jäljellä olevat päivät voi nyt laskea sormin. Siitä riittää taivasteltavaa vielä maanantaiaamuksikin.

Tämä kesä on kaiken kaikkiaan vähän kuin tavallista pidempi viikonloppumatka. Siksi kenellekään ei oikeasti tule yllätyksenä sekään, että kotimatkalle on lähdettävä aina aivan liian pian.

Tänä kesänä Amerikka on ihana ja kamala, ristiriitainen. Minua kohdellaan täällä kuin prinsessaa, mutta mediaa seuratessa on helppo päätyä harhailemaan epätoivon ja epäuskon rajamaille.

Ihmisiä ammutaan niin paljon ja niin usein, että uutisten lukeminen melkein pelottaa: joukkomurha elokuvateatterissa, hyökkäys sikhitemppeliin, selkkaus Empire State Buildingin edustalla. Koska aseet ovat perustuslaillinen oikeus, eikä perustuslakiin noin vain kajota, keskustelu asioiden muuttamisen mahdollisuudesta tyrehtyy poliittiseen mahdottomuuteensa.

Presidentinvaalien lähestyessä kampanjointi kovenee. Molempien puolueiden tv-mainokset keskittyvät vastustajan mustamaalaamiseen.

Tällä viikolla on kuitenkin kohuttu eniten Todd Akinin raiskauslausunnosta. Hänen mukaansa naiset eivät tule raskaiksi tahtomattaan, eikä aborttioikeutta siis pitäisi olla edes raiskauksen seurauksena raskaana olevilla naisilla.

Kaiken keskellä työkaverin vaihtoehtoiset mediapoiminnat tarjoavat tarpeellisen, kriittisen kevennyksen. Onneksi on The Onion ja kapinallisia, aiheellisen raivoisia mummoja.

Onnistuneen loman resepti on yksinkertainen: sekoitetaan toisiinsa vieraita paikkoja, tuttuja ihmisiä ja tulosvastuuton uteliaisuus.

Mukavia asioita ovat esimerkiksi hyvin nukuttua yötä seuraava brunssi, kajakointi suurien kaupunkien pienissä joissa, puisto-ooppera, taidemuseoista löytyvän kauneuden määrä, amerikkalaisten turistien tarkkailu sekä se, että on aikaa esittää suuri määrä kysymyksiä avaruuslentojen historiasta ja galaksien valloittamisen etiikasta.

On ilo löytää paikkoja, joiden voi kuvitella olevan kuin Berliini niinä vuosina, joina muutto itään ei vielä ollut sukupolveni kollektiivinen unelma.

Hauskaa on silloinkin, kun on päätynyt cocktail-tilaisuuteen 95. kerrokseen, järvenrannalle katsomaan ilmailunäytöstä tai yli kaksikymmentä korttelia kartan ulkopuolelle.

Kun ilta vihdoin alkaa jäähtyä, istutaan kattoterassilla tai kadunvarsikuppilassa vaihtamassa kuulumisia ja ihmettelemässä Amerikkaa.

Päivän lehdessä tämän kesän pomoni kertovat, että meidän työmme on olla uteliaita, kysyä kiinnostavia kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia. Pahitteeksi ei ole myöskään jutustella matemaatikoiden kanssa, sillä siitä voi seurata jotain vallankumouksellista.

Jutun lukeminen saattaa auttaa ymmärtämään, miksi olen tänäkin kesänä Yhdysvalloissa.

Työasioiden vastapainoksi voi fiilistellä tanssielokuvaa, jonka juoni on melkein sama kuin Batmanissa ja hahmot yhtä stereotyyppisiä. Se ei haittaa, sillä tanssikohtaukset ovat runsaita ja riemullisen kekseliäitä.

Leffateatterista on hyvä suunnata afrotunnille. Kunto ja taidot eivät oikeastaan riittäisi osallistumiseen, mutta koska ollaan Amerikassa, siitä ei tarvitse ottaa paineita.

Tunnin päätteeksi opettaja heittää yläfemman.

Jonkun sielunmaisema on aavikko, toisen viljaa kasvava tasanko. Onneksi on myös vuoria, niittyjä, kanjoneita ja horisonttiin häviävä moottoritie.

Coloradon vuoret näyttivät keskellä kesähellettä erilaisilta kuin tammikuussa. Silti niiden luona olisi taaskin tehnyt mieli viipyä kauemmin kuin voi. Kansasin tasankojen tyhjyydessä sai harjoitella hitautta ja hiljaisuutta.

Lounaspaikaksi valikoituu pikkukaupunkilainen diner sillä perusteella, että satuimme parkkeeraaman juuri sen eteen. Kun astumme sisään ei ole selvää, kumpia ihmetyttää enemmän, meitä vai henkilökuntaa. Mieleen juolahtaa sana, jota en ole ajatellut aikoihin: vilpitön. Täällä ei teeskennellä. Tarjoilija pitää söpönä sitä, että olemme Suomesta ja kertoo, että heidän kaupungissaankin asuu yksi kasvissyöjä, kuusikymppinen rock-tähtien kanssa kaveeraava nainen, joka on cool. Lounaan hinnaksi tulee yhdeksän taalaa per henki. Saamme kaupan päälle kahvia, leipävanukasta ja kaksi tuoppia kaljaa.

Toistaiseksi ihmeellisintä tässä matkassa on se, miten täsmällisesti todellisuus vastaa mielikuvia ja kuulopuheita. Silti kaikki on nähtävä omin silmin, eikä sittenkään voi aivan ymmärtää, mistä kaikesta Amerikassa on kyse.