Avainsanaan ‘Atlantti’ liitetyt artikkelit

Pieniä hyviä hetkiä riittää.

Joskus kellarit ovat pelkkiä kellareita. Toisinaan niissä toimii improvisaatioteatteri.

Joskus teollisuusalueen rähjäisimmät rakennukset näyttävät siltä, että niissä pitäisi olla vaihtoehtoisia taidegallerioita. Mutta toisinaan vanhat teollisuusrakennukset ovat vain vanhoja teollisuusrakennuksia. Silloin voi ajatella olevansa avantgardisti tai myöntää olevansa harmittomasti eksyksissä.

On ollut päiväunia ja kesän ensimmäinen kahlaus Atlantissa.

Pienen hyvän rinnalla ovat kuitenkin ne suuret huolet, joilta ei voi välttyä, jos koittaa olla sulkematta silmiään ilmastonmuutosmatematiikalta. Luvut eivät tule yllätyksenä, mutta ne saavat miettimään, kuinka tässä kaikessa oikein käy.

It was right for her to leave, and it was right to go back.” kirjoittaa Chris Guillebeau.

Lause ei kerro minusta, mutta se osuu oikeaan. On tärkeää lähteä, ja tekee hyvää palata. Molemmille puolille Atlanttia. Elämä on enemmän eestaas kuin joko – tai. Se on enimmäkseen riemullista, jännittävää, ja palkitsevaa, mutta välillä myös kuluttavaa, turhauttavaa, ja pelottavaa.

Suomen keväässä tajuaa olevansa talven jäljiltä elossa ja tahtovansa lisää. Se on mahtava tunne. Helsingin toukokuussa kaikki kukkii yhtä aikaa. Itärajalla mökkirannassa taitetaan kesän ensimmäinen vihta ja paistetaan muurikkalettuja.

Kalifornian auringon alla saa osallistua valmistujaisiin, joissa melkein kaikki ovat tuttuja. Sekin on mahtava tunne. San Franciscon sumua kannattaa uhmata, kun suuntana on Shanghai Dumpling King tai baseball-ottelu. Viikossa ehtii valtavasti, kun tietää, että aika on kortilla.

Itärannikkolla, vaikeanimisessä osavaltiossa, on Boston ja joen vastarannalla Cambridge. Siellä odottaa harjoittelupaikka ja työyhteisö, jonka ajatteleminen aiheuttaa hyvänlaatuista levottomuutta. Se vasta mahtava tunne onkin.

Mutta kun elämä on monessa paikassa yhtä aikaa, on aina poissa jostakin. Se ei ole välinpitämättömyyttä, vaan väistämättömyys. Koska yhteyksiä voi kuitenkin vaalia välimatkojenkin yli, aion merestä ja rannikosta riippumatta taistella lakritsipiippuvallankumouksen puolesta, lopulliseen voittoon asti.

Matkustamme satukirjojen ja tositarinoiden läpi.

On metsiä, joissa juoksee kauriita ja kalkkunoita. On hellettä, joka lämmittää järviveden niin kuumaksi, että sieltä noustessa nelikymmenasteinen ilma tuntuu hetken viileältä. On myös Atlantin rannikko, jolta löytyy maileja pitkä silta-tunneli-kompleksi, uimarantoja ja ylikukkeudessaankin viehättävä vanha majatalo. Vuokra-autosta irtautumalla pääsee pitkän matkan bussien todellisuuteen. Se on erilainen ja tähän väliin passeli.

Mutta on näissä saduissa ahdistavatkin puolensa.

On aikuisia, jotka eivät tahdo syödä salaattia ateriansa kanssa. On perheitä, joiden mielestä korkea pino donitseja on käypä aamiainen – eikä näytä siltä, että niin olisi vain lomaoloissa, poikkeuksellisena kurittomuusherkutteluna. On kuumuutta, joka lamauttaa heti kun nousee autosta ja öitä, joina herää elämänmuutosajatuksiin. Ennen kaikkea on pohjoismaisia uutisia, jotka ovat totta vaikkei sitä tahtoisi uskoa.

Tänä kesänä tositarinoihin kuuluvat onneksi myös uskallus ajaa viisikaistaisia moottoriteitä, Top Gunin katsominen VHS-kasetilta sekä pizzeriasta löytyvän Pacman-pelikoneen aiheuttama syvällinen riemu.

Pari kuukautta sitten sain sähköpostia Harvardista.

Koska olen sitoutunut antamaan hyville asioille mahdollisuuden tapahtua ja olemaan sanomatta ei lyömättömille tarjouksille, lensin tänä aamuna itärannikolle. Atlantti on kotoinen kuin tuhkajumin aikoina – siellä jossakin vastarannan sopukassa on Suomen kesä.

Tällä rannalla on näillä korkeuksilla kunnon metro, kuuma kesä ja vahva tunne siitä, että tykkään työstäni. Matka on vasta alussa, mutta jo nyt tuntuu väistämättömältä, että tämä on yksi niistä, joilla on tavalla tai toisella kauaskantoisia seurauksia.

Korostaessaan paikan päälle saapumisen merkitystä sosiologian professori puhui ensisijaisesti kurssisuorituksista. Hän oli kuitenkin valtavan oikeassa laajemminkin: The world rewards showing up.

Suhteeni lentokoneisiin ei ole ennallaan. Viime kevään jälkeen illuusio matkanteon luotettavasta sujuvuudesta, jos sellainen joskus oli, on tiessään.

Ensin sain Atlantin yllä osakseni ruokamyrkytyksen. En väitä nauttineeni oppimiskokemuksesta, mutta hetkessä, jona oivalsin, että nyt on vain jotenkin selviydyttävä, oli jotain hyvin vapauttavaa. Epämukavuuteen ei kuole, eikä tyylipisteitä lasketa – ja mitä ikinä tekeekin, elämä tapahtuu joka tapauksessa.

Sitten tuhkajumi opetti olemaan luottamatta siihen, että koska vain voi siirtyä minuuttiaikataululla valtameren toiselle puolelle. Samalla sain harjoitella luottamaan siihen, että kaikki kyllä järjestyy. Ohjakset eivät aina ole omissa käsissä. Siitä ei pidä lannistua, vaan keskittyä optimoimaan niitä muuttujia, joihin voi vaikuttaa.

Kaiken jälkeen en tänään erityisesti hämmästynyt kuullessani joulun jääneen jumiin ylimääräiseksi vuorokaudeksi matkalla Kaliforniaan. Tänä vuonna olisi epämuodikasta vain hypätä koneeseen ja päästä perille suunnitellusti.

Kaikki yllätykset eivät ole tervetulleita, mutta toistaiseksi yksikään ei ole kaatanut maailmaa. Jälleennäkemishalaukset ehtivät huomennakin.

Tämä on taas tätä, että kirjoitetaan artikkelia kahdessa vuorossa kahdella mantereella.

Kirjoittaminen on tutkimustyön tuskaisin nautinto. Sanojen kanssa voisi hapuilla loputtomasti – joskus harvoin ne tuntuvat osuvan tismalleen, useimmiten saa olla tyytyväinen jos edes suurinpiirtein oikeaan suuntaan. Välillä meinaa unohtua, että lukijat voivat arvioida vain sitä versiota, jonka saavat eteensä. He eivät tiedä kaivata kaikkea sitä, mitä olisi voinut olla, jos olisi osattu, ehditty ja ymmärretty kirjoittaa paremmin.

Tällaisina viikkoina on hyvä pitää mielessä Howard Beckerin kirjoitusoppaan holtittoman oranssit kannet ja tolkuttoman hyvät neuvot. Niitäkin tärkeämpää on deadlinen lähestyessä muistaa yksinkertainen elämänfilosofinen ohjenuora: IVAO.

Yleisistä harhaluuloista poiketen elämä ei nimittäin ole hätätila.