Avainsanaan ‘Berkeley’ liitetyt artikkelit

Berkeley tunnetaan hipeistään ja nobelisteistaan. Tästä kaupungista on kuitenkin kotoisin myös latte.

Telegraph Avenuella on 50-luvun lopulla perustettu kahvila, jonka alkuperäisistä omistajista yksi oli bay arean ensimmäinen Italiassa koulutettu barista, Lino Meiorin. Kalifornialaiset asiakkaat eivät olleet tottuneet tujuun italocappucinoon. Niinpä Lino komensi alaisiaan lorauttamaan juomaan enemmän maitoa. Huudeltuaan aikansa päivät pitkät latte,  hän keksi lisätä kahvilansa listalle isomman kahvijuoman, jossa olisi jo valmiiksi runsaasti maitoa.

Niin syntyi caffe latte, tai niin tarina ainakin kertoo.

2014-04-03 09.26.35

Nykyisin laten tilaamisesta tekee erityisen kiinnostavaa se, ettei koskaan voi tietää, millainen taideteos kahvin pintaan on taiteiltu.

Lauantai-illan viihteestä vastasi eilen nelituntinen dokumenttielokuva At Berkeley. Tätä Wiseman kuvasi syksyllä 2010, kun tapasimme hänet sattumalta lounaskahvilassa.

Elokuvassa kiteytyy hyvin se, mikä Berkeleyssä on parasta ja pahinta. Neljässä tunnissa ehditään pitkälle ja syvälle, mutta pelkästä trailerista saa jo hyvää tuntumaa.

Yksi elokuvan olennaisimpia ajatuksia on, että Amerikassa on jo mahtavia yksityisiä yliopistoja. Rahoituskriisin keskelläkään niitä ei tarvita lisää. Tarvitaan erinomaisia julkisia instituutioita. Sellainen Berkeley on aina ollut, ja sellainen sen soisi olevan jatkossakin. Liittovaltion rahoituksen surkastuessa vuosi vuodelta ei kuitenkaan hyvältä näytä.

Toivon tämän elokuvan päätyvän suomalaisten koulutuspoliitikkojen katseltavaksi. Julkista, maksutonta koulutusta kannattaa vaalia. Ja sen säilymisestä pitäisi nyt huolehtia kuin tiikeriemo, vaikka kuinka haluttaisi apinoida huippuyliopistoja ja päästä mukaan ranking-listojen kärkikahinoihin.

Kamaan, Berkeleyssäkin ymmärretään, että Harvard, Stanford ja kumppanit hoitavat kyllä oman tonttinsa. Meidän hommamme on tarjota niille julkisia vaihtoehtoja.

PISA-tuloskohua seuratessa tuli mieleen Berkeleyssä äskettäin suuren suosion saavuttanut blogikirjoitus.

Sen sisältönä on sähköpostiviesti, jonka täkäläinen matematiikan luennoitsija lähetti peruskurssilaisilleen. Hän ilmoittaa siinä tulevansa itse pitämään pienryhmälaskuharjoitukset assareiden ollessa lakossa. Ei poliittisena tekona, vaan siksi, että laskareiden peruminen tässä välissä olisi liian vahingollista.

Viestissä selitetään, miksi näin on, päätyen lopulta isojen kysymysten äärelle:

”I can’t tell you what your particular role should be in the new realities of the 21st century. It’s up to you to decide if you want to make the focus of your life technological, focused on new innovations to drive society forward, or essentially human, focused on the age-old struggles of trying to get along, work together, and find happiness, or some combination of the two. 

However I can tell you this:

Whatever you decide to do with your life, it’s going to be really, really complicated. 

Science and technology is complicated. History and politics is complicated. People are complicated. Figuring out how to be happy, and do simple things like take care of our kids and maintain friendships and relationships, is complicated.

In order for you to navigate the increasing complexity of the 21st century you need a world-class education, and thankfully you have an opportunity to get one. I don’t just mean the education you get in class, but I mean the education you get in everything you do, every book you read, every conversation you have, every thought you think. 

You need to optimize your life for learning. 

You need to live and breath your education.”

Tällainen puhetapa on kliseitä ja retoriikkaa, kyllä vain. Niissä amerikkalaiset ovat taitavia ja kainostelemattomia.

Aina välillä mietityttää, mitä kaikkea suomalaisissa kouluissa ja yliopistoissa tapahtuisi, jos sielläkin puhuttaisiin opiskelijoille tässä rekisterissä. Sanottaisiin, että teillä on laajempaa merkitystä ja selitettäisiin, miten tavallisen kurssin tavalliset laskarit siihen liittyvät. Kirjoitettaisiin auki, miksi mahdollisuus maailmanluokan koulutukseen on liian arvokas haaskattavaksi.

Ehkä sitten kiinnostaisi, jos sekä opettajat että opiskelijat ottaisivat oman tekemisensä vakavasti, ajatellen, että sillä mitä tehdään ja jätetään tekemättä on jotain väliä.

On vaikea tajuta, että olen ollut Berkeleyssä vasta viikon. Tapahtuu paljon ja äkkiä, voittopuolisesti pelkkää hyvää.

Auringonlaskun aikaan alkanut Goat Rodeo Sessions -konsertti tarjosi eilen tarpeellisen tilaisuuden hengittää rauhassa saapumisviikon hulinoiden päätteeksi. Vaikka minulla onkin helpot korvat, musiikki on harvoin niin täydellistä, että melkein itkettää. Nyt oli.

Tulevan kämppiksen sähköpostiallekirjoituksessa on sitaatti E. B. Whitelta: I get up every morning determined to both change the world and have one hell of a good time. Sometimes this makes planning my day difficult. Ongelma on bay arealla yleinen, vaikka täällä tuntuukin aina ehtivän enemmän kuin missään muualla.

Tämä pieni kaupunki vie minut mennessään kuin valtameri, taas kerran. Ei huvita tapella vastaan.

On muutoksen aika. Sen huomaa viimeistään herätessään.

Lauantaiaamuna heräsin muuttokuorman ympäröimänä asunnosta, josta oli kahdessa vuodessa kehkeytynyt koti ja sunnuntaihengauspäämaja. Puunaamisen ja puoli tuntia kestäneen salamamuuton jälkeen lähdettiin aamiaiselle, kohti uusia seikkailuja, eteenpäin.

Sunnuntaina heräsin siskon sohvalta Helsingissä ja murmelimaisen pitkän päivän päätteeksi lentokoneen kopsahtaessa kiitorataan San Franciscossa. Siinä välissä rajatarkastusvirkailija halusi tietää ainoastaan, olenko Yhdysvalloissa ensimmäistä kertaa. Siihen oli helppo vastata.

Tänä aamuna heräsin Berkeleyssä. Vihdoinkin.

Berkeley-arki toimii, koska siirtymälogistiikkaan ei juurikaan kulu aikaa. Kaikki on lähellä. Ehtii tehdä töitä ja unelmoida.

Täällä on myös helppoa liikkua itsensä onnelliseksi. Ryhmäliikuntatunneilla huomaa olevansa poliittisista protesteista huolimatta lauhkean hyväksyvässä hippikaupungissa.

Joogaopettaja muistuttaa, ettei itseään pidä satuttaa: Nothing should ever hurt. If it hurts, don’t do it. Do less, or do something different. Se ei tarkoita, etteikö pitäisi koetella rajojaan – kipu ja epämukavuus eivät ole sama asia. On maltettava kuunnella, miltä tuntuu ja toimittava sen mukaan.

Tanssinopettaja puolestaan kehottaa viihtymään ilman itseruoskintaa: Have fun. Get what you can. Don’t be hard on yourself. Ja joka kerta uusille tulokkaille annetaan aplodit ja heitä rohkaistaan pysymään huoneessa – ei pidä säikähtää, vaikkei heti osakaan kaikkea.

Nämä opit on pidettävä mielessä, kun ensi viikolla palaan Suomeen ja ryhdyn paketoimaan tätä hullua ja ihmeellistä vuotta 2011.

Söin tänään lounaani Free Speech Movement Caféssa. Paikka ei kuuluu suosikkeihini vain tilavan terassinsa ja hyvien voileipiensä ansiosta, vaan myös siksi, että siellä pidetään esillä sananvapautta ja akateemista vapautta vaalivan aktivismin perinnettä.

Opiskelija-aktivismi ei kuitenkaan ole pelkkä muisto 60-luvulta.

Occupy-liike on jäänyt Suomen mediassa ihmeen vähälle huomiolle, mutta täällä se näkyy kaikkialla. Kampuksella on yksi valloitus, Berkeleyn downtownissa toinen, Oaklandissa ja San Franciscossa omansa. Occupy on hajanainen mutta elinvoimainen. Berkeleyn kampuksella se liittyy vahvasti Kalifornian yliopiston rahoituskriisiin ja viimeaikaisiin lukukausimaksujen korotuksia vastustaviin opiskelijaprotesteihin.

Juuri nyt protestin sisältöä enemmän puhuttaa kuitenkin, syystäkin, poliisin ärhäkkä voimankäyttö. Rauhanomaisesti protestoivat Kalifornian yliopiston opiskelijat, professorit ja muu henkilökunta ovat saaneet niin pampusta kuin pippurisumutteestakin. Videot poliisitoimista järkyttävät, hämmentävät ja kuvottavat.

Avokadoviipaleet ja auringonpaiste eivät ole koko totuus kalifornialaisesta yliopistoarjesta.