Avainsanaan ‘CERN’ liitetyt artikkelit

Tällä viikolla lounailla on puhuttu ainakin kuumuudessa kiitorataan uponneesta lentokoneesta, asuntokaupoista, uimarannoista, synnytyssairaalan valitsemisesta, hipsterihammaslääkäreistä, C-kaseteista, ilmaisen jäätelön vastustamattomuudesta, kirjaston perustamisesta, julkisilla paikoilla itkemisestä sekä mahdollisuudesta saada HR hankkimaan toimistotalon katolle poreallas.

Kaiken tämän myötä olen pohtinut kahta tarinaa.

Ensimmäinen tarina sijoittuu Otaniemeen. Muutama vuosi sitten työ- ja opiskeluyhteisömme lounaat olivat perjantaisin niin täynnä naurua ja kikatusta, että niihin alettiin viitata nimellä hassuperjantailounas. Joskus näissä vaihtuvien poppoiden kokoontumisissa syntyi ideoita. Joistain ideoista seurasi toimintaa – yhdestä usein keskustellusta kehkeytyi yritys. Tärkeää oli kuitenkin ainoastaan se, että kaikki saivat ruokaa. Jos puhuttiin innovoinnista tai verkostoitumisesta, oltiin ironisen huvittuneita.

Toista tarinaa kerrottaessa tapahtumapaikkaa kutsutaan usein innovaatiokeskittymäksi. Kyseessä voi olla CERN:in ruokala tai kulloinkin viimeisintä huutoa oleva ravintola Palo Altossa. Kertomuksen sävellaji on idealisoiva. Tarina on täynnä poikkitieteellisiä kohtaamisia, määrätietoisuutta, älyllisiä keskusteluja, odottamattomia oivalluksia ja ihanan nälkäistä kunnianhimoa. Luova luokka istuutuu pöytään, ja lounaan päätteeksi servettiin on luonnosteltu Internet, maailmanselitys tai päräyttävä liiketoimintamalli. Tyypillisesti tästä tarinasta jauhaa joku, joka ei ole ollut paikalla ja joka haluaisi nähdä omilla kotikulmillaan enemmän nobelisteja ja äkkirikkaita yrittäjiä.

Olen alkanut epäillä, että kyse on pohjimmiltaan samasta tarinasta – tai ainakin samoista lounaista.

Jälkimmäisen tarinan kertojien olisi viisasta ottaa oppia hassuperjantaieetoksesta. Luovaa taikuutta on todennäköisimmin siellä, missä pöydän ääressä istuvia henkilöitä ei tarkastella innovaatiotalouden resursseina ja missä yhdessä nauraminen on itseisarvo.

Ilmainen hauska on usein parasta viihdettä, eikä outoja käänteitä pidä kaihtaa. Näiden opinkappaleiden varassa päädyin taas katsomaan koripalloa mutta myös tutustumiskäynnille Lawrence Berkeley National Laboratoryyn. Se on se paikka Berkeleyn ylärinteessä, josta tulee mieleen CERN: aidattu laboratoriokampus, joka kuhisee nobelisteja ja jolle minulla ei varsinaisesti pitäisi olla mitään asiaa. Mutta kun kerran kutsutaan, niin tyhmäähän se olisi jättää käymättä.

LBNL:ssä ei törmäytetä hiukkasia, vaan tutkitaan pikkutarkkoja asioita: materiaalien ominaisuuksia hiuksen kymmenestuhannesosaa vastaavan pituuden tasolla ja aikayksikköinä, joita mahtuu sekuntiin enemmän kuin sekunteja tähänastiseen maailmanhistoriaan. Tämän lafkan tutkijat pääsevät hyvinä päivinään nimeämään jaksolliseen järjestelmään uusia alkuaineita. Niille annetaan tietenkin kainostelmattoman paikallisia nimiä, kuten lawrencium, californium ja berkelium.

Kaikkein parasta ilmaista onnea tarjoilee kuitenkin taivaalla paistava vappuaurinko. Lämpö rauhoittaa viettämään aikaa sykkimättä minnekään. Kaikenlaista voisi tehdä, mutta joskus parasta on vain lojua juttelemassa niitä näitä ja katsella kun usva haihtuu merenlahden yltä. Sadekausi ei ole vielä ohi, mutta sen tauot ovat hetkiä, joina havahtuu ihmettelemään, voiko tämä ihana ja absurdi sikermä olla minun elämäni – oikeasti ja oikeutetusti. Kyllä vain voi.