Avainsanaan ‘deadline’ liitetyt artikkelit

Viimeisen viikon viimeinenkin deadline on selätetty. Tietokone ja työpöytä on puhdistettu. Kirjat on pakattu postipaketteihin, joiden lähettäjällä ja vastaanottajalla on sama nimi mutta eri osoite. Toinen on fiman nainen, toinen yksityishenkilö.

Nyt ei tarvitse kuin ajatella, että tämä riittää tältä kesältä ja miten tämä on ollut enemmän kuin luulin olevan mahdollista. Vaikka tietysti kuitenkin on ajateltava vähän myös sitä, ettei tämä tähän jää.

Ja juuri kun miettii kadulla kävellessään, miten mukavia hitaat ja hiljaiset viikonloput voivatkaan olla, joku huikkaa Slow down, or they’ll give you a speeding ticket.

Kun viikon ruuhkauttanut keitos saadaan toimitettua perille viisi minuuttia ennen deadlinea, heitetään kolmikätinen high five ja lähdetään viikonlopun viettoon.

Hetken onnellisuus on siinä, mitä on saatu yhdessä aikaan, mutta myös siinä, että on vihdoin ylitetty raja, jonka jälkeen ei pariin päivään tarvitse saada aikaan yhtään mitään. Silloin voi antaa fillarin valua alamäkeä keskustaan ja mennä tanssimaan mielen tyhjäksi. Tanssitunnilta lähtiessä ehtii huomata taivaan olevan tähtikirkasta yötä enteillen niin syvänsininen, ettei sellaista väriä tavallisesti näe missään muualla kuin unissa. Kotona jättimäisen teemukin käytön voi perustella sillä, että kaikesta huolimatta on perjantai-ilta, joten jotain villiä on sentään tehtävä. Kämppiksen kanssa riemuitaan siitä, ettei ole mikään pakko jaksaa mennä minnekään vain siksi, että on viikonlopun ensimmäinen ilta.

Ja vaikka mieli jo vähän hihkuukin innostustaan ensi viikon sunnuntaille erillisellä pyynnöllä saaduista lisätöistä, tajuaa se samalla, että parasta juuri nyt on olla vaan, tavoitteetta. Jos joku käsite on tällaisena iltana tärkeä, se on wu wei.

En ole varma olenko tehnyt tänä syksynä enemmän töitä kuin aiemmin, mutta tiedän varmuudella tehneeni niitä keskitetymmin ja keskittyneemmin. Ilmassa on nytkin monia palloja, mutta ne muodostavat eheän jonglöörausharjoitteen. Kun aikaa ei kulu ruuhkabusseissa sahatessa eikä rajallisesta ajasta kilpailevia aktiviteettaja tasapainotellessa, ehtii paneutua täysipainoisesti siihen, mitä tekee.

Olen nauttinut häiriöttömyydestä täysin siemauksin. Nyt luentokauden päättyessä ja aikataulun vapautuessa joustavammaksi olen kuitenkin löytänyt itseni työpöydän äärestä miettimästä, mihin pitäisi tarttua. Tekemistä riittää, mutta joustamattomat aikataulut tai deadlinet eivät määrää tahtia. Saatuani tänään kevään workshopin osallistumiskutsun julkaistua, tajusin, että seuraavaan hommaan ryhtymisen sijaan on aika laittaa päivän työt pakettiin ja lähteä vapaalle, tekemään ihan mitä vaan.

Olin ymmälläni, vaikka vasta eilen nyökyttelin oivaltaville sanoille siitä, miten tärkeää kiireettömyys on. En ollut varautunut kohtaamaan korvamerkitsemätöntä aikaa. Hetkeä myöhemmin pyöräilin valikoimaan joulukortteja, lukemaan eilen luennoineen Lisa Ganskyn uutta kirjaa ja lähettämään sähköpostia entisille kämppiksille.

Kun työssä on imua, on helppo unohtaa, mitä kaikkea muutakin elämässä on. Kuitenkin, ehkä erityisesti silloin, kun työ vie onnellisesti mennessään, on pidettävä huoli siitä, että elämässä on jatkossakin monenlaista muutakin kuin työ.

Eilen kaatui tämänsyksyisen, hetkin loputtomalta tuntuneen, konferenssideadlinejonon viimeinen domino. Aika näyttää, miten esityksellemme yksityisyysaiheiseksi workshopiksi Vancouverissa käy juryn käsissä.

Tämä on kuitenkin yksi niistä onnellisista hetkistä, jolloin voi itseään pettämättä uskoa prosessin itseisarvoon. On ollut ihmeellistä seurata tuhkajumin aikana lentoa odotellessa sähköpostiksi muotoutuneen ajatuksen kasvua aikavyöhykehaasteista lannistumattomaksi yhteistyöksi, jonka tukijoukot koostuvat kymmenessä eri organisaatiossa toimivista ihmisistä. Arvovaltaiset Tutkijat, joille en jotenkin ollut tullut ajatelleeksi voivani noin vain lähettää sähköpostia, ovat vastanneet yhteistyökyselyihini ystävällisesti ja kannustavasti. Ne muutamat, jotka ovat kieltäytyneet, ovat tehneet sen hyvistä ja hyväksyttävistä syistä – ja kuten yksi mieliviisauksistani kuuluu, riittävän arvovaltainen ei tarkoittaa kyllä.

Akateemisiin polkuihin pätee sama kuin matkustamiseen: Matkaseuran ydin on syytä valita suurella huolella, mutta seurueen liepeille kannattaa jättää tilaa yllättäjille. Totta on sekin, että proverbiaaliselle polulle astuessaan ei voi milloinkaan tietää, minne se kulkijansa johdattaa.

On hulluutta herätä ison deadlinen jälkeisenä lauantaiaamuna seitsemältä herätyskellon soittoon.

Juuri niin kuitenkin tein eilen ehtiäkseni aamiaiselle San Franciscoon, sillä sosiaalisesti Fulbright on uusi Erasmus. Aamu-unia uhmaten paikalle oli saapunut iso joukko stipendiaatteja ympäri maailmaa, sekalaisilta taiteen- ja tieteenaloilta. Aamiaisen jälkeen meidät johdatettiin katsomaan läheisiä muraaleja ja Mission Doloresia.

Helteisiä katuja kulkiessani muistin olevani ulkomailla. Alan ymmärtää, miksi niin monet niin kovin hehkuttavat San Franciscoa.

Tämä on taas tätä, että kirjoitetaan artikkelia kahdessa vuorossa kahdella mantereella.

Kirjoittaminen on tutkimustyön tuskaisin nautinto. Sanojen kanssa voisi hapuilla loputtomasti – joskus harvoin ne tuntuvat osuvan tismalleen, useimmiten saa olla tyytyväinen jos edes suurinpiirtein oikeaan suuntaan. Välillä meinaa unohtua, että lukijat voivat arvioida vain sitä versiota, jonka saavat eteensä. He eivät tiedä kaivata kaikkea sitä, mitä olisi voinut olla, jos olisi osattu, ehditty ja ymmärretty kirjoittaa paremmin.

Tällaisina viikkoina on hyvä pitää mielessä Howard Beckerin kirjoitusoppaan holtittoman oranssit kannet ja tolkuttoman hyvät neuvot. Niitäkin tärkeämpää on deadlinen lähestyessä muistaa yksinkertainen elämänfilosofinen ohjenuora: IVAO.

Yleisistä harhaluuloista poiketen elämä ei nimittäin ole hätätila.