Avainsanaan ‘elokuva’ liitetyt artikkelit

Tänä viikonloppuna olen kuunnellut sadetta, katsellut pilviä ja paikannut aukkoja sivistyksessä.

Perjantaina ohjelmassa oli Dr. Strangelove. Tajuan nyt vähän paremmin, miksi elokuvakriitikot pitävät elokuvaa niin suuressa arvossa. Tämä on yksi niistä, jotka vaativat useita katselukertoja.

Eilen menin pieneen teatteriin katsomaan Viettelysten vaunuaActor’s Theatre on Kellariteatterin paikallinen vastine – sikälikin, että ilman sisäpiirivihjettä en ehkä koskaan olisi oivaltanut etsiytyä paikan päälle. Ja se olisi ollut menetys.

Kaikkein parasta on kuitenkin ollut suunnittelematon aikaansaamattomuus sekä se, että vaikka olen alkanut nähdä unia muutoksesta, ne eivät kaikki ole painajaisia.

Vaalituloksia tähytessä ensimmäinen reaktio oli typertynyt epäusko. Toinen oli ajatella tämän olevan se viimeinen niitti, joka tekee paluumuuton mielekkyyteen uskomisesta mahdotonta. Sisko sanoi, ettei voi kieltääkään, jos päätän jäädä.

Mutta sitten, vähitellen, tuli muita ajatuksia.

Mieleen palasivat Ville Blåfeldin sanat Helsingistä: Tämä kaupunki on meidän tarinoitamme varten. Niin on koko maa, eikä kukaan voi päättää toisen puolesta, keitä kenenkin meihin kuuluu. Suomen on pysyttävä minun reittikartallani, koska meidän tarinoissamme on vielä niin monia kirjoittamattomia lukuja.

Muistin, miten naapuri sanoi vuosia sitten puheessaan, että isänmaa on paikka, jonka voi tuntea kodikseen myös silloin, kun kukaan ei ole siivonnut tai kaapista löytyy luurankoja. Tänään pohdin kodin olevan sellainenkin, että kun siellä vallitsee sekasorto, tapana on siivota, ei muuttaa pois.

Ja sitten on se elokuvasta opittu, mikä pitää paikkansa myös todellisuudessa: Die besten Ideen leben weiter.

Käynnissä on suuri urheiluviikko.

Sunnuntaina seurasimme huispausottelua. Vaikka opiskelijat eivät täälläkään osaa lentää, laji osoittautui loistavaksi viihteeksi. Uusi Harry Potter -elokuva täytynee mennä katsomaan ensitilassa. Tiistaina Haas Pavilionissa pelattiin koripalloa. Marssiorkesteri tahditti toimintaa, Berkeley donkkasi tykimmin. Go Bears!

Ylihuomenna on Iso Peli, syksyn odotetuin.

Tämä kirjoitus on omistettu mahtavalle siskolleni.

Hänen esimerkkiään seuraten kuvasin perjantaina tietaidetta.

Katujen viisautta ei pidä väheksyä. Välillä tuntuu, että vaikeinta elämässä on ottaa iisisti. Silloin, kun mikään ei erityisesti stressaa, on yleensä niin monta hyvää asiaa meneillään, että niiden keskellä meinaa hukata itsensä. Amerikkalaisen jalkapallon, australialaisen sirkuksen ja suomalaisen elokuvaillan rinnalle on etsittävä niitä hetkiä, joina ei tapahdu paljoakaan.

Vietin eilen epäsosiaalista päivää pysyäkseni onnellisena ja yhteiskuntakelpoisena. Kävin elokuvissa katsomassa kertomusta kämppiksen vanhasta koulusta. Kiipesin Berkeleyn kukkuloille katsomaan auringonlaskua, ja ilta oli kerrankin kirkas.

Hengitin syvään. Suosittelen.

Päivässä ehtii paljon, esimerkiksi siirtyä helteestä viileään tihkuun.

Aivan läheltä universumin keskipistettä löytyi peikko, lounasta, Lenin sekä vaateoivallus, jota ei voi jättää noteeraamatta. Etelämpää valtameren rannalta löytyy sumua, Kaamasen kyläkaupan mieleen palauttava myymälä sekä poreallas. Onneksi lämpimän kuplakylvyn hohto kestää aikaa paremmin kuin ilotulitteet.

Elokuvia emme tänä iltana katso, koska aiemmat asiakkaat ovat varastaneet kaikki dvd-soittimet. Tämä asiantila todettiin respassa pahoitellen: Because, you know, people suck.

Barack Obama on uusi Che Guevara, ainakin jos katukauppiaita on uskominen.

Presidentin kuvasta on tullut ikoni, joka koristaa t-paitoja, lippalakkeja, aurinkolaseja ja korvakoruja. Kaupungin katukuvassa näkyy, miten pitkään ja hartaasti Bushin hallinnon väistymistä on odotettu.

Ashbyn kirpputorilla oli Obama-tuotteiden lisäksi tarjolla poikkeuksellisen laajat valikoimat indiehattuja, kojullinen kameronilaista ruokaa sekä harvinaisen hyvää rumpalointia. Vaikuttaa siltä, että täällä on maailma kylässä joka viikonloppu. Arvostan.

Yleisön spontaanit aplodit ja sivuhuomautukset sävyttivät Oliver Stonen uuden poliittisen roadmovien South of the Border näytöstä. Jäin elokuvan jälkeen seuraamaan sessiota, jossa elokuvan tekoon osallistunut Mark Weisbrot vastasi katsojien kysymyksiin. Niitä riitti. Keskustelu Yhdysvaltain ja Etelä-Amerikan valtioiden poliittisista käänteistä jatkui yli puoli tuntia. Siinä ajassa ehdin tajuta varsin kirkkaasti, miten vähän tiedän maailmanpolitiikasta.

Vuosi Berkeleyn kansantasavallassa tullee opettamaan paljon.

Elämää ei voi leikata kuin elokuvaa, vaan päivät on elettävä kokonaisuudessaan.

Jos kuitenkin olisin voinut valita, olisin pysäyttänyt kuvan Suomesta ystävien ympäröimään maanantai-iltaan auringon kultaamalla Senaatintorilla, jolla soi oikea-aikaisesti elämään ilmaantunut musiikki. Sellaisena muistettuun Helsinkiin palaaminen ei pelota.

Työmatkalukemisena kulkenut Hirschmannin Exit, Voice and Loyalty on osoittautunut vielä huikeammaksi kuin olin kuvitellut. Harvassa ovat kirjat, jotka antavat yhtä paljon inspiraatiota, oivalluksia ja elämänfilosofista tuntumaa. Alati läsnäolevia kolmijakoisia vaihtoehtoja pohtiessa ihmetyttää, miksi koko ajan puhutaan pelkästään lähtemisestä. Jääminen on yhtä isoa, aktiivista ja merkityksellistä.

Kun tunnepumaskan eritteleminen lähtöfiilisten tiedustelijoille tuntuu liian monimutkaiselta, tekee mieli esittää vastakysymys: Miltä tuntuu jäädä?