Avainsanaan ‘Erlend Loe’ liitetyt artikkelit

Lauantai-iltapäivänä istuin Harvardin kampuksella: paljaat jalat mukavasti puistotuolille nostettuina, jääkahvi yhdessä kädessä, kirja toisessa.

Aukion poikki kulki fukseja perheineen.  Ylpeyttä puhkuvat vanhemmat ottivat kuvia lapsistaan, arvovaltaisuutta huokuvista rakennuksista ja harvardilaisista. Hyvin todennäköisesti (ja yhtä aiheettomasti) minäkin olen pian kuva tuntemattomien ihmisten perhealbumissa. Mieleen juolahti Erlend Loen Supernaiivissa esitetty ajatus koiranomistajuudesta:

Muut ihmiset varmaan kuvittelevat, että minä olen newyorkilainen koiranomistaja. Että minä asun täällä ja että minulla on asunto ja koira. — Se, etten minä ole newyorkilainen koiranomistaja tarkoittaa sitä, että kaikki muutkin ihmiset voivat olla jotain aivan muuta kuin miltä he näyttävät. Mikä taas tarkoittaa, ettei voi olla varma yhtään mistään.

Syksyn merkit ovat kuitenkin varmoja: Kalenteri ei enää sano elokuu. Kaupungin liikenne on muuttoautoista sekaisin. Olen hankkinut punaisen syyshuivin ja tehnyt päätöksiä CHI-deadlinen suhteen.

Tämä viikko on edennyt Think Van Manifeston toisen pykälän tahdittamana.

Olen elänyt kuin mikä tahansa olisi mahdollista. Tänä aamuna heräsin puoli kuudelta luennoimaan Atlantin yli Helsingin yliopistolle. Viime yönä luentokalvoja kootessa mietin hetken, olisiko jo aika hyväksyä aikaerojen asettamat rajoitteet. Ehkä kuitenkaan ei, sillä luennon valmistelu osoittautui lopulta riemastuttavaksi katsaukseksi siihen, miten paljon asiat ovat edenneet vuodessa. Vielä suurempi voitto oli eilinen havainto, että jalkani ovat vuosien tauon jälkeen vihdoin siinä kunnossa, että voin taas juosta ajatukset kirkkaiksi.

Olen kysynyt neuvoja ja pyytänyt apua. Itsenäisyys ja päättäväisyys ovat mahtavan hyviä juttuja, mutta kallistun pitämään vielä tärkeämpänä, että välillä höllää otetta ja antaa elämän kantaa. Alan oppia tunnistamaan ja torjumaan sen typerän mekanismin, joka työsumassa jankuttaa takaraivossa, että kaikesta on selvittävä itse. Elämä ei ole kilpajuoksu eikä jatkuva hätätila, vaan joukkuelaji, jossa ei joka päivä tarvitse voittaa arvokkaimman pelaajan pystiä.

Olen yrittänyt kiitokseksi olla hyödyksi muille, koska sekin kuuluu joukkuepelin henkeen. Erlend Loen Supernaiivissa todetaan tarkkasilmäisesti osapuilleen näin: Kaikkein mieluiten olisin sellainen, joka tekee maailmasta vähän paremman. En kuitenkaan ole varma, mitä siihen vaaditaan.