Avainsanaan ‘Harvard’ liitetyt artikkelit

Lauantai-iltapäivänä istuin Harvardin kampuksella: paljaat jalat mukavasti puistotuolille nostettuina, jääkahvi yhdessä kädessä, kirja toisessa.

Aukion poikki kulki fukseja perheineen.  Ylpeyttä puhkuvat vanhemmat ottivat kuvia lapsistaan, arvovaltaisuutta huokuvista rakennuksista ja harvardilaisista. Hyvin todennäköisesti (ja yhtä aiheettomasti) minäkin olen pian kuva tuntemattomien ihmisten perhealbumissa. Mieleen juolahti Erlend Loen Supernaiivissa esitetty ajatus koiranomistajuudesta:

Muut ihmiset varmaan kuvittelevat, että minä olen newyorkilainen koiranomistaja. Että minä asun täällä ja että minulla on asunto ja koira. — Se, etten minä ole newyorkilainen koiranomistaja tarkoittaa sitä, että kaikki muutkin ihmiset voivat olla jotain aivan muuta kuin miltä he näyttävät. Mikä taas tarkoittaa, ettei voi olla varma yhtään mistään.

Syksyn merkit ovat kuitenkin varmoja: Kalenteri ei enää sano elokuu. Kaupungin liikenne on muuttoautoista sekaisin. Olen hankkinut punaisen syyshuivin ja tehnyt päätöksiä CHI-deadlinen suhteen.

Tämän kesän työsopimukseeni sisältyy joukko hämmentävän mukavia piirteitä. Yksi niistä on työsuhdepolkupyörä.

Polkupyöräkaupassa on helppo tuntea itsensä tyhmäksi ja tietämättömäksi. Myyjät tietävät mistä puhuvat, mutteivät useinkaan sitä, miten puhua niille, jotka tietävät paljon vähemmän. On kuitenkin helppo kohauttaa olkiaan ja jättää hölmöyden kokemukset omaan arvoonsa, kun poistuu kaupasta punaisen rautaratsun kanssa.

Helteisellä huviajelulla Gilmoren tyttöjen unelmamaisemissa eksyin tahallani ja seurauksitta. Matkan varrella vastaan tuli ylväitä puutaloja, Harvardin juhlallisia tiilirakennuksia ja auringossa kylpevä Charlesin rantaraitti.

Näinä ensimmäisinä päivinä aika on hidasta ja nopeaa.

Tapahtuu paljon. Yhdessä päivässä ehtii jättää sosiaaliturvatunnushakemuksen, käydä lounasluennolla keltaisessa puutalossa Harvardissa, pivotoida projekti-ideaa ja syödä tiimi-illallisen päätteeksi mochia.

Luulen, ettei kuluu kauaakaan siihen, että elämä etenee taas Nora Ephronin vanhoja neuvoja noudattaen: ”What are you going to do? Everything, is my guess. It will be a little messy, but embrace the mess. It will be complicated, but rejoice in the complications.

Juuri nyt on kuitenkin rauhallisempaa kuin aikoihin. On vapautta ja hiljaisuutta jumiutua koko illaksi sohvalle ja huomata olevansa vieraassa kaupungissa vieraalla aikavyöhykkeellä.

En unohda ensimmäistä vierailuani Harvardiin ihan pian.

Torstai-illan Hyperpublic-avajaisvastaanotolla Julia Scher ilmakitaroi Linkin Parkia. Tapasin miehen, jonka esikoiskirjan luin neljä vuotta sitten tietämättä ollenkaan, mitä kaikkea HIITin palveukseen astumisesta seuraisi. (En tiedä vieläkään.)

Eilen paneelikeskusteluilotulituksen päättyessä poistuin paikalta mukanani seitsemäntoista sivua muistiinpanoja. Kävin runokirjakaupoilla ja asiaankuuluvalla juoksulenkillä Charlesin rannassa. Tänään ehdin MIT:n museoon katsomaan niitä sosiaalisia robotteja, joista Turkle kirjoittaa.

Kevään konferenssikiertue on nyt ohi. Olen sen kuluessa ollut toistuvasti kiitollinen siskolleni, joka vuosi sitten vakuutti minut siitä, että identiteettikriisin uhallakin on järkevää hankkia kunnollinen matkalaukkusarja.

Pari kuukautta sitten sain sähköpostia Harvardista.

Koska olen sitoutunut antamaan hyville asioille mahdollisuuden tapahtua ja olemaan sanomatta ei lyömättömille tarjouksille, lensin tänä aamuna itärannikolle. Atlantti on kotoinen kuin tuhkajumin aikoina – siellä jossakin vastarannan sopukassa on Suomen kesä.

Tällä rannalla on näillä korkeuksilla kunnon metro, kuuma kesä ja vahva tunne siitä, että tykkään työstäni. Matka on vasta alussa, mutta jo nyt tuntuu väistämättömältä, että tämä on yksi niistä, joilla on tavalla tai toisella kauaskantoisia seurauksia.

Korostaessaan paikan päälle saapumisen merkitystä sosiologian professori puhui ensisijaisesti kurssisuorituksista. Hän oli kuitenkin valtavan oikeassa laajemminkin: The world rewards showing up.

Reid Hoffman paljasti pari viikkoa sitten ISchoolin valmistujaispuheessa menestyksen salaisuuden: on ajateltava eri tavalla kuin muut ja oltava oikeassa. Erityisen tärkeää on näiden kahden yhdistelmä, kuulemma.

Chris Anderson piti puheen Harvardissa. Hän yllätti vastavalmistuvat neuvomalla heitä olemaan seuraamatta intohimoaan – ei ainakaan suoraan, ei vielä. Parempi olisi tehdä asioita, jotka voimauttavat, olla väsymättömän utelias, kuunnella, oppia. Kaiken luovan hulinan keskellä tarvitaan itsekuria: häiriöiden aikakaudella maailmaa muuttavat ne, jotka pystyvät jättämään useimmat keskeytykset huomiotta.

New York Timesin kolumnissa David Brooks kyseenalaistaa valmistujaispuheiden yksilökeskeistä paatosta. Hänen mielestään menestyneimmät nuoret ihmiset eivät harjoita itsetutkiskelua ja suunnittele sitten elämäänsä. Ei, he katsovat ulos maailmaan ja havaitsevat jonkin ongelman, jota ratkaisemaan ryhtyminen määrittelee elämän suunnan. Elämän tarkoitus ei ole löytää itseään, vaan hukata itsensä, uppoutumalla johonkin suurempaan.

Kaikkien puheenvuorojen pohjalla piilee sama retoriikka: Tärkeää on tehdä merkittäviä asioita, ratkaista suuria ongelmia, muuttaa maailmaa. Jokaisella on siihen mahdollisuus ja velvollisuus. Ajattelutapa on kaunis ja kauhea. Tämä asenne tekee Amerikasta ihanan energisen – ja julman vaativan. Brooks summaa asian ytimen: Ihailemme kaikkein eniten erinomaisuutta, emme onnellisuutta.