Avainsanaan ‘Helsinki’ liitetyt artikkelit

Sanomalehdessä sanottiin osuvasti: Kesä on ohi, mutta kyllä Helsinkiä kannattaa rakastaa.

Käsillä on ensimmäinen kokonainen viikonloppu Helsingissä reilusti yli vuoteen. Se on riemullista, sillä tämä on kaupunki, jossa on ystäviä, lakritsipiippuja, raitiovaunuja, uimastadion, Design Market, ruisleipää ja lupa innostua. Lisäksi saattaa löytyä burritoja, jääjogurttia ja hyvällä onnella jokin naurettavan jyrkkä katu kiivettäväksi.

Tätä nykyä täällä on myös koti. Kuukausien kuljeskelun jälkeen asetun aloilleni, hetkeksi. Se on mukavaa, sillä tässä talossa voi niin halutessaan juoda aamuteetä, pyyhkiä pölyt ovenkarmeista, tutkiskella vanhoja papereita ja nauttia ikkunan takana paistavan syysauringon lämmöstä.

Mutta varovasti nyt, sillä tämä hetki, jos mikä, on hauras.

On liian monta viikkoa siitä, kun viimeksi levitin joogamaton lattialle ja asettauduin kolmijalkaiseen koiraan hengittämään huolet pois. Jokin joogasta on kuitenkin läsnä koko ajan.

Kiireisen aikataulun keskellä yksittäiset hetket ovat rauhallisia, kun niihin vain malttaa pysähtyä. Sanomalehteä lukiessani ja käsiä tiskivedessä uittaessani koitan keskittyä siihen, että olen kotona. Luen ratikassa pyörivät runot. Ja vaikka säntäänkin yhdeltä reissulta toiselle, tiedän jostain välistä aina löytyvän sen hetken, jolloin saa loikoilla rantakallioilla kiireettä tai ajatella junassa keskeytyksettä.

Harmaan taivaan alla, sateessa liikennevaloissa seistessä huomaan ahdistukset ja pelot – ja annan niiden sitten mennä, tuomitsematta. Kirkasvalolamppu muistuttaa, ettei syksyn lähestyessä tarvitse leikkiä sen reippaampaa ja rohkeampaa kuin on.

Hymyilen, kun näen, että joku on tussannut alikulkutunnelin seinään oivalluksen: Hengitys on kotonaan kaikkialla.


Vein uuteen toimistoon oranssin maalauksen. Espoon ei ole pakko olla harmaa.

Ensimmäisenä loman jälkeisenä aamuna tyhjensin Atlantin takaa saapuneiden kirjalaatikoiden sisällön työhuoneen hyllyyn. Seuraavana päivänä alkoi nelimantereinen hulina, elävä muistutus siitä, miten hauskaa ja hankalaa työ on.

Viikonloppuna matkattiin saaristoon ja samoiltiin porvoolaisilla kaduilla amerikkalaisten vieraiden kanssa. Työasioista ei puhuttu nimeksikään, sitäkin enemmän hipstereistä, saunakulttuurista ja suomenkielen pitkistä, vaikeista sanoista.

Kun Helsingissä sataa kuin Genevessä ja nauretaan kuin Kaliforniassa, on helppo luottaa siihen, että tästä syksystä tulee hyvä.

Lähteminen ei tunnu muuttuvan helpommiksi harjoittelemalla. Lähtölogistiikan oppii optimoimaan, mutta tunteet ovat kuin villihevoset (kuten suomalaisessa kaunokirjallisuudessa opetetaan).

Ja surullistahan se olisi, jos lähteminen olisi täysin kivutonta.

Joogaopettaja kiitti siitä, että kerrroin lähteväni enkä vain kadonnut. Kysymys lähdenkö ikuisiksi ajoiksi päättyi huudahtelevaan jonoon kysymys- ja huutomerkkejä, joka rauhoittui vasta taikasanalla marraskuu. En ole koskaan rakastanut marraskuuta, mutta näinä päivinä sen varassa voi uskoa siihen, ettei tässä lähdössä ole mitään lopullista. Ei hätää, ihan pianhan minä tulen takaisin. Tällä viikolla marraskuu on mantra, toivo ja strategia.

Juuri nyt juuri mikään minussa ei vastusta paluuta Helsinkiin. Samalla juuri mikään minussa ei vieläkään kaipaa täältä pois.

On jatkettava ja kehitettävä ellipsielämää.

Eilen tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun muutin Kaliforniaan. Itsenäisyyspäivän juhlallisuudet olivat tänä vuonna kolminkertaisesti paremmat kuin sinä ensimmäisenä tuulisena iltana: ilta oli kirkas, sijainti sellainen, josta ilotulitukset näkyivät, ja ennen muuta, en ollut yksin vaan ystävien ympäröimänä.

Saavuin Amerikkaan toiveikkaana, mutten osannut odottaa, että täällä voisi olla näin onnellista. En tainnut edes tietää, että näin onnellista voi ylipäänsä olla. Nyt yritän muistaa, etteivät lähdöt ja paluut ole nollia ja ykkösiä ja suhtautua Suomeen siirtymiseen seikkailuna.

Se, ettei Helsingissä odota kodittomuus, tekee tästä kaikesta vähän helpompaa.

Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, opetti Paasikivi. Tänään faktat aiheuttavat kuitenkin lähinnä paniikkia.

Eletään niitä hetkiä, joina lähdön väistämätön läheisyys alkaa vihdoin valjeta. Palaverissa päätetään, että ensi viikolla ehditään vielä puhua lisää. Illallisella viimekesäisten kämppisten kanssa tajutaan, että ateria on kaikella todennäköisyydellä tällä erää viimeinen. Yritän muistaa, että vuosi sitten Helsingissä tuntui monella tavalla samalta: tulevaisuus houkutti, nykyisyydestä irtautuminen ei.

On keitettävä teetä, hengitettävä syvään ja juteltava sellaisten kanssa, jotka pysyvät lähellä ihan sama minne menee. Tai pyörittävä vastapäivään.

Matka yön loppuun oli luovia prosesseja kutkutteleva kokemus: vapaaehtoisvoimin järjestetty 1300 ihmisen yhteinen kaupunkipeli, joka muutti hetkeksi tavan katsoa ympäröivää tilaa ja siinä liikkuvia ihmisiä. Välitön kokemus ja utelias tarkkailu vuorottelivat kaupungin katuja kulkiessa. Kenties jotain tällaista voisi tapahtua Helsingissäkin? Tai sitten voitasiin ottaa tila haltuun kaivamalla naftaliinista compatibilityrusettiluisteludeittipeli tai kehittämällä kauan puhuttu Keskuskatupeli.

SFMomasta löytyi uusi tuttavuus lempitaitelijalistalle ja oivallus Picasson kubististen kasvojen yhteydestä afrikkalaisiin naamioihin. Amerikkalaisessa taide-elämässä ei ole valittamista – ja kunhan kesäloma alkaa ja itärannikko lähenee, on luvassa lisää. Tänään mieleen kuitenkin juolahti jo ilo siitäkin, että pian pääsee taas keskelle Helsingin kulttuurista paljoutta: Kiasmaan, Ateneumiin, Uudenmaankadun gallerioihin, valokuvataiteen museoon…

Aurinkoisen, aktiivisen levollisen viikonlopun jälkeen aivot hykertelevät ideoiden paljoutta. Lähdön vääjäämättä lähetessä yhä useammat niistä sijoittuvat Suomeen.

Vaalituloksia tähytessä ensimmäinen reaktio oli typertynyt epäusko. Toinen oli ajatella tämän olevan se viimeinen niitti, joka tekee paluumuuton mielekkyyteen uskomisesta mahdotonta. Sisko sanoi, ettei voi kieltääkään, jos päätän jäädä.

Mutta sitten, vähitellen, tuli muita ajatuksia.

Mieleen palasivat Ville Blåfeldin sanat Helsingistä: Tämä kaupunki on meidän tarinoitamme varten. Niin on koko maa, eikä kukaan voi päättää toisen puolesta, keitä kenenkin meihin kuuluu. Suomen on pysyttävä minun reittikartallani, koska meidän tarinoissamme on vielä niin monia kirjoittamattomia lukuja.

Muistin, miten naapuri sanoi vuosia sitten puheessaan, että isänmaa on paikka, jonka voi tuntea kodikseen myös silloin, kun kukaan ei ole siivonnut tai kaapista löytyy luurankoja. Tänään pohdin kodin olevan sellainenkin, että kun siellä vallitsee sekasorto, tapana on siivota, ei muuttaa pois.

Ja sitten on se elokuvasta opittu, mikä pitää paikkansa myös todellisuudessa: Die besten Ideen leben weiter.

Joskus käy niin, että saapuu sattumalta kuvernöörin virkaanastujaisiin nähdäkseen vain paikalta poistuvan soittokunnan ja myöhemmin päivällä frakeissaan illalliselle liukastelevaa juhlaväkeä. Voi käydä niinkin, että missaa täpärästi Tutankhamonin. Tietämättään saattaa myös saapua kaupunkiin yhtä aikaa kuin liittovaltion suurin maatalousnäyttely.

Kun kaikki tämä ja paljon muuta tapahtuu, ei pidä hätkähtää. Paikallisen design-liikkeen seinällä on juliste, jonka mukaan mikään ei ole tärkeämpää kuin tämä tässä, nyt. Taidemuseoista löytyy hiljaisen kauniita valokuvia, tunnistamatonta venäläistä avantgardea ja ilmentymiä siitä, että taidetta käytetään Amerikassa kansallisromanttisiin ja -reflektiivisiin tarkoituksiin siinä missä Suomessakin. Puuron ja proteiinipatukoiden jälkeen sushi maistuu taivaalliselta, satunnaisen kahvilan kuuma siideri vaalealta glögiltä.

Kenkien kastuminen sohjoisilla kaduilla tuntuu yhtä inhottavalta kuin aina ennenkin, mutta samalla jotenkin kotoisalta. Tammikuinen Denver on vähän kuin Helsinki hyvinä päivinään helmikuussa. Huomaamattani olen kaivannut kaupunkitalvea ja tavoitteetonta kuljeskelua vierailla kaduilla.

Työpöytää siivotessa tuli vastaan vanhempien jättämä sanomalehti. On hauska selata epäkäytännöllisen suuria sivuja ja muistaa, miltä maailma niillä kerrottuna näyttää.

Hesari on jotenkin karmivan tuttu, sen tunnistaisi vaikka pelkästä tuoksusta. Uutiset kertovat vanhustenhoidosta, mäkihypystä ja yliopistojen varainkeruusta. Politiikka tuntuu helpommalta ymmärtää kuin Amerikassa, mutta se ei välttämättä ole journalistien ansiota.

Kaikelle on paikkansa. New York Timesin teknologiauutiset ovat herkkua ja Twitter-verkosto tiedottaa tiedemaailman oleellisuuksista, mutta yksinomaan niihin ei ole luottamista sitten, kun on taas oltava selvillä Helsingin kulttuuririennoista.