Avainsanaan ‘innostus’ liitetyt artikkelit

Jotkut asiat onnistuvat, toiset takkuavat. Eikä se aina ole itsestä kiinni, mihin luokkaan mikäkin asettuu.

Olen tänään iloinnut kaksi viikkoa sitten järjestämämme yksityisyys-workshopin hyvistä jälkimainingeista. Ensi viikolla yksityisyystapahtumarintamalla on luvassa lisää – ja tuntuu kotoisalta, että osallistumisestani tietää ja on innoissaan ennakolta joku muukin kuin minä itse.

Toisaalta olen manaillut maailmaa. Vuoden valmistelun jälkeen ilmoille saatuun kyselyyn ei löydy osallistujia siten, kuin toivottiin. Ja niin turhauttavaa kuin se onkin, on ihan sama, kuinka hyvät kysymykset meillä on, jos ihmiset eivät vastaa niihin. Jokin ratkaisu kyllä keksitään, mutta juuri nyt hämmentää ja harmittaa.

Kuten jo kahdeksan vuotta sitten pääsykokeissa kirjoitin, edes työelämää ei kannata rakentaa yhden kortin varaan. Täyskäsi voittaa valttikortin.

Mainokset

Kun asettuu uuteen maailmaan vain vuodeksi, on helppo ajatella olevansa väliaikainen ja irtonainen. Se taittuu mielessä helposti vääristyneeseen muotoon väliaikaisin ja irtonaisin.

Oman vaihtoajan vähäisyyttä stressatessa ei tajua huolestua siitä, että joku muu saattaa lähteä aiemmin. Itsenäisessä irtonaisuudessaan saattaa olla huomaamatta, kuinka tiivistä arki on ja kuinka tärkeitä sitä elävöittävät ihmiset. Siksi tulee pienenä shokkina saada sähköpostissa tieto tanssinopettajan lähestyvästä muutosta Los Angelesiin etsimään onnea ammattitanssijana. Se tuntuu haikealta, vaikka tottakai enimmäkseen pitää olla innoissaan siitä, että ympärillä on ihmisiä, jotka ovat tarpeeksi rohkeita ja päättäväisiä yrittäkseen toteuttaa unelmansa, ja kiitollinen siitä puolesta vuodesta, joka ehti olla.

Haikeudessa lohduttaa Consequential Strangers, kirja merkityksellisistä ihmisistä, jotka sijoittuvat oman elämän liepeille tai virtaavat sen läpi. Fingermanin ja Blaun kuvauksessa sosiaalisista verkostoista moottoritietä pitkin etenevänä kulkueena on jotain huomattavan voimauttavaa. Onnellisen voimauttavaa on sekin, että väitöskirjani toinen artikkeli on nyt lopullisen virallisesti hyväksytty julkaistavaksi.

 

 

 

Tämä viikko on ollut täynnä ihmisiä, ideoita ja innostusta. Konferenssi oli alusta loppuun intensiivinen. Kotimatka hujahti kuulumisia vaihtaen ja keskustellen. Kevään kurssivalinnat ja työmatka-aikataulu alkavat hahmottua. Joulu on hämmentävän lähellä, mutta sitä ennen on hoidettavana iso kasa asioita.

Hulinan yltyessä on välillä vaikea keskittyä elämään käsillä olevia hetkiä.  Samalla on haastavaa luottaa siihen, ettei aivan kaiken tarvitse tapahtua tänä vuonna, juuri nyt. Kohinan keskellä on huojentavaa kuulla professorin sanovan, ettei kiirettä ole: hän ei ole aikeissa eläköityä ainakaan seuraavaan 30 vuoteen.

On osattava malttaa mielensä ja muistettava suunnitella elämää sen ajatuksen varassa, että nykyhetken lisäksi on olemassa myös tulevaisuus. Iisisti vaan, aikaa on.

Minimikohteliaisuus on yksi kulttuurisista suosikkikäsitteistäni. Minimikohteliaisuutta on auttaa lastenvaunut ratikkaan ja pahoitella, jos vahingossa tönäisee kanssamatkustajaa. Se on sitä, että pyrkii hoitamaan vuorovaikutuksen perusasiat kunnolla ja mokatessaan pyytää anteeksi. Kykenemättömyys minimikohteliaisuuteen tuohduttaa.

Kaliforniassa minimikohteliaisuuden standardit ovat korkeat mutta ohuet. Jokaisen perusvelvollisuus vaikuttaa olevan saada muut tuntemaan itsensä tervetulleiksi ja hyväntuulisiksi. Se on mukavaa, vaikka välillä huvittaakin se, miten tervehdittäessä kyllä aina kysytään mitä kuuluu, muttei tavallisesti odoteta vastausta, ei ainakaan rehellistä ja kattavaa. Ne, jotka oikeasti haluavat tietää toisen fiiliksistä kysyvät keskustelun edetessä uudelleen.

Parhaimmillaan paikallinen vuorovaikutuksellinen minimi on yliopistolla. Lähtökohtaisesti tunnutaan olettavan, että jokaisella on kiinnostavia ajatuksia, joista kannattaa kysellä lisää innokkaassa sävellajissa. En usko, että kaikki olisivat aina kaikesta aivan niin innoissaan kuin ilmaisevat.  Fake it until you feel it on kansanviisaudesta käyvä iskulause. Kun jonkin todetaan toistuvasti olevan mahtavaa ja jännittävää, niin puhuja kuin kuulijakin alkavat epäilemättä vähitellen uskoa, että jotain mehukasta totta tosiaan on meneillään.

Velvollisuudentuntoisellakin innolla esitetyt kysymykset antavat vastaajalle mahdollisuuden herättää aito kiinnostus ja avata todellinen keskustelu. Innostuksen liioittelua voi pitää pinnallisena teeskentelynä, mutta yhtä hyvin kohteliaana ja tuloksellisena tapana. Rehellisessä tuppisuukulttuurissa yllättävien ajatusten kohtaamisia syntyy vähemmän.


Yksi kämppiksistäni inhoaa hipstereitä. Häntä eivät häiritse pillifarkut, liioitellut aurinkolasit tai eriskummalliset päähineet, mutta hipsterien ironista elämänasennetta hän ei voi sietää.

En ollut tullut ajatelleeksi asiaa, mutta hetken mietittyäni ymmärrän ärsyynnyksen. Ironisuus on defensiivinen elämäntapa: Kun kaiken tekee läpällä, voi elää vakuuttuneena siitä, ettei itseään ole mahdollista mokata. Samalla tulee asettaneeksi outoon valoon ne hyväntahtoiset hölmöt, jotka ottavat tekemisensä tosissaan.

Mietimme taannoin, onko Eurooppa Amerikkaa pahempi hipsterimanner. En tiedä, pitääkö ajatus paikkansa. Jotenkin kyllä tuntuu, että Pohjois-Kalifornian hipstereiden ironinen terä taittuu siihen, etteivät he osaa peitellä aitoa innostustaan.

Tällä alueella on sen verran ihmeellistä, että on kovin vaikeaa olla iisisti cool.

Internet on ihmeellisen täynnä innostavia ajatuksia. Ihmeellistä on sekin, miten monet innostavat ajattelijat asuvat bay arealla – tai vähintäänkin vierailevat. Kotimaan toimijoista kunniamaininnan ansaitsee esimerkiksi perusteilla oleva Avoin Yritys.

Tänään käsiini sattunut A Brief Guide to World Domination vie paremmin perille sen ajatuksen, jota itse koitin kehitellä toissakeväisessä filosofian esseessäni: oman ja muiden hyvän ei tarvitse olla yhteensovittamattomissa. Omien unelmien toteuttaminen ei ole automaattisesti itsekästä, eikä toisiin satsaaminen uhraus. Ärhäkkäästä otsikostaan huolimatta säihkädykseen ei ole aihetta – opas maailmanvaltiuteen ei ole ollenkaan niin militantti kuin nimestä voisi päätellä.

Opasta lukiessani mielessäni kirkastui, että seuraava työn ulkopuolinen haasteeni on perustaa Berkeleyyn lakritsipiippuvallankumouksen paikallisjaos. Vaikka Suomen luottopelurit ovat tavoitettavissa linjoja pitkin, haluan paikan päällekin poppoon, jonka kanssa voin ratkoa Ideal World -harjoitetta lounaspöydässä ja hautuatua post it -lappuihin iltateellä.

Toimiston tuolissa rauhallisesti istuminen on joskus yllättävän vaikeaa.

Tänään asemissa pysymistä on vaikeuttanut sekä loman läheisyys että lokakuussa Berkeleyyn saapuvien kollegoiden kanssa järjestettävien workshoppien valmistelusta aiheutuva innostus.

Hyvää levottomuutta aiheuttaa sekin, että ensi viikon alussa voisi olla mahdollista mennä Freelance Whalesin ja Tokyo Police Clubin keikalle. Tämä visio mielessä Flow’n missaaminen ei juuri nyt harmita yhtään.

Lopuksi viikon viimeinen palaveri siirtyi ensin keskustaan, peruuntuakseen sitten kokonaan. Professorin autonavaimet olivat kateissa.

Asetin sähköpostiin poissaoloilmoituksen. Käyttöliittymä vahvisti operaation ilahduttavan tarkkanäköisellä toteamuksella loman luonteesta: Vacation is active.