Avainsanaan ‘into’ liitetyt artikkelit

Tämän viikon tehtävänä oli hoitaa kolmen viikon arki ja loppukevään matkajärjestelyt kertaheitolla. Se on ollut mielenkiintoinen mutta uuvuttava haaste.

Tästä keväästä on tulossa melkoinen.

On kuitenkin vaikea puhkua intoa, jos on uuvuksissa. Ja töitä taas on vaikea hoitaa hyvin, ellei ole innoissaan. Siitä todistaa kaverin fortune cookiesta löytämä viisauskin.

(c) Judd Antin

Siksi välillä pitää vähän hengähtää.

Eilen nautittiin meksikolaisesta illallisesta ja argentiinalaisesta tangosta. Konsertin ennakkoesittelyssä todettiin ykskantaan: There will be no dancing. Arvostan. Joskus hiljaa omissa ajatuksissa istuminen tulee tarpeeseen.

Jotta intoa riittäisi aina kesälomaan asti, suuntaan ylihuomenna alkavalla hiihtolomalla sinne, missä lunta ja aksentteja riittää.

Sanomalehdessä sanottiin osuvasti: Kesä on ohi, mutta kyllä Helsinkiä kannattaa rakastaa.

Käsillä on ensimmäinen kokonainen viikonloppu Helsingissä reilusti yli vuoteen. Se on riemullista, sillä tämä on kaupunki, jossa on ystäviä, lakritsipiippuja, raitiovaunuja, uimastadion, Design Market, ruisleipää ja lupa innostua. Lisäksi saattaa löytyä burritoja, jääjogurttia ja hyvällä onnella jokin naurettavan jyrkkä katu kiivettäväksi.

Tätä nykyä täällä on myös koti. Kuukausien kuljeskelun jälkeen asetun aloilleni, hetkeksi. Se on mukavaa, sillä tässä talossa voi niin halutessaan juoda aamuteetä, pyyhkiä pölyt ovenkarmeista, tutkiskella vanhoja papereita ja nauttia ikkunan takana paistavan syysauringon lämmöstä.

Mutta varovasti nyt, sillä tämä hetki, jos mikä, on hauras.

Tällä viikolla tapahtunutta: Alvin Ailey Dance Company Zellerbach Hallissa, laki, teknologia ja yksityisyys -keskusteluja sellaisten ihmisten kanssa, joita voi tavallisesti vain siteerata, To Catch A Dollar -elokuvan ensi-ilta, Samuelson-klinikan 10-vuotissynttärit.

Ilotulitusta on riittänyt arkipäiviinkin, mutta parasta on se, että arkikin kipunoi. Näinä päivinä Berkeley on kylpenyt paahtavassa auringonpaisteessa raekuurojen ja rankkasateen tauottua.

En osaa kunnolla kuvailla Berkeleyn berkeleymäisyyttä, mutta jos yrittäisin, käyttäisin joitakin seuraavista sanoista: ihailu, arvostus, ilo, aherrus, ahneus elämälle, heittäytyminen, antautuminen, aktiivisuus, tinkimätön tavoitteellisuus, välittäminen, yhteisö, tosissaan, täysillä, kasvaminen, uskallus olla olemassa, osallisuus, strategisuus, merkitys, yhteiskunnallisuus, ongelmalähtöisyys, ratkaisukeskeisyys, vastuu olla haaskaamatta aikaansa epäolennaiseen, koska maailmassa on ongelmia ja ne ongelmat voidaan ratkaista, yhdessä.

Ei, tietenkään kaikki ei ole vain ihanteellista ja ihanaa. Ja kyllä, kuten kaikkialla, täälläkin tasapainotellaan naiivilta näyttävän innon ja kyynisyyttä lähenevän kriittisyyden kanssa. Erilaista on se, etteivät nuo kaksi näyttäydy toisensa poissulkevina vaihtoehtoina.

Olen uudesta syksystä innoissani kuin fuksi tai se takavuosien tarinan pikkutyttö, jolla oli reppukin vielä ostamatta.

Suomalaiset yliopistot tarjoavat loistavia resursseja ja kokemukseni mukaan lähes rajoittamatonta vapautta. Se onnellinen sekamelska, jota olen elänyt viimeiset seitsemän vuotta, ei olisi ollut mahdollinen missään muualla. Minua on hyvin harvoin kielletty tekemästä mitään. Välillä on kuitenkin mukavaa, jos kaikkia taikoja ei tarvitse tehdä itse.

Geneveen mennessä en odottanut opinnoilta paljoakaan. Sain odottamattomasti oivaltaa, miten hyvää opiskelu ja ennen muuta opetus voi parhaimmillaan olla. En tiedä, olisinko koskaan ryhtynyt jatko-opiskelijaksi, ellen olisi ensin päätynyt Mathilde Bourrierin ja Karine Lempenin kaltaisten, Berkeleyssäkin opiskelleiden, naisten oppilaaksi.

Tänne tullessa tilanne oli toinen. Vaikka pidän puuterilunta, kielitaitoa ja uteliaisuutta uudelle edelleen hyvinä syinä lähteä uusiin paikkoihin, muutin maailman kääntöpuolelle myös akateemisin perustein. Tiesin olevani tulossa loistavaan yliopistoon, tekemään töitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät mistä tutkimuksessani on kysymys.

Geneven aikojen perusteella olen osannut kaivata sitä elävää ja intoa kipunoivaa akateemista kulttuuria, jollainen täälläkin on. Kolmea kurssiani, joista kaksi alkoi tällä viikolla, vetää kolme hienoa miestä: täkäläinen ohjaajani Coye Cheshire, sosiologian laitoksen Robb Willer ja BiDin Björn Hartmann.  Luennot ovat olleet kuin sade pitkän kuivan kauden päätteeksi.

Minulta kysyttiin toissapäivänä, mikä Kaliforniassa on sellaista, että täällä vierailuaikaa viettäneet tutkijanrentut haaveilevat paluusta vielä vuosia vaihtonsa jälkeen. En väitä tietäväni vastausta, mutta joitakin arvauksia minulla on.

Ensimmäinen ja ilmeisin on ilmasto. Kaliforniassa ei ole kaamosta. Vaikka aamut ovat usein sumuisia ja tuuli viileä, sininen taivas on jokseenkin päivittäinen näky. Täällä ei ole niin kuuma, ettei jaksaisi tehdä töitä, muttei myöskään niin kylmä, ettei huvittaisi poistua kotoa. Keli on sellainen, että takapihan ylikasvaneesta puutarhasta saattaa talkoovoimin löytyä kivinen patio.

Toinen ja tärkeämpi on ilmapiiri – niin kaupungissa kuin kampuksellakin. En osaa kiteyttää tunnetta hyvästä draivista sanoiksi, mutta ne, jotka ovat täällä eläneet, tietänevät, mitä tarkoitan. Ihmiset suhtautuvat häpeilemättömällä innolla siihen, mitä tekevät. Ei ole noloa välittää asioista, joiden parissa päivänsä puuhaa. Tekemisen meininki on vahva. Lisäksi alue on niin kirjavaa porukkaa pullollaan, ettei siitä mitä muut ajattelevat tule huolineeksi senkään vertaa kuin muulloin. On otettava mallia keski-ikäisistä möhömahamiehistä, joilla on pokkaa tanssia hiphopia sydämensä kyllyydestä.

Kolmas tekijä pätee muihinkin vaihtokohteisiin ja on kotia kohtaan epäreilu: irtiotto. Vieraileva tutkija on jossain lähettävän ja vastaanottavan yliopiston välimaastossa, aidosti osa molempia akateemisia yhteisöjä mutta samalla sopivasti loitolla kummankin rajoitteista. Kotimaan arkisista rutiineista irtautuminen antaa mahdollisuuden koota elämän legot uudella tavalla ja raivata tilaa tärkeäksi kokemilleen asioille. Puhdas alku on mahtava mahdollisuus.

Lisäksi ruoka on hyvää ja ihmiset kohtelevat vieraitakin kuin ystäviä.