Avainsanaan ‘jääminen’ liitetyt artikkelit

Vaalituloksia tähytessä ensimmäinen reaktio oli typertynyt epäusko. Toinen oli ajatella tämän olevan se viimeinen niitti, joka tekee paluumuuton mielekkyyteen uskomisesta mahdotonta. Sisko sanoi, ettei voi kieltääkään, jos päätän jäädä.

Mutta sitten, vähitellen, tuli muita ajatuksia.

Mieleen palasivat Ville Blåfeldin sanat Helsingistä: Tämä kaupunki on meidän tarinoitamme varten. Niin on koko maa, eikä kukaan voi päättää toisen puolesta, keitä kenenkin meihin kuuluu. Suomen on pysyttävä minun reittikartallani, koska meidän tarinoissamme on vielä niin monia kirjoittamattomia lukuja.

Muistin, miten naapuri sanoi vuosia sitten puheessaan, että isänmaa on paikka, jonka voi tuntea kodikseen myös silloin, kun kukaan ei ole siivonnut tai kaapista löytyy luurankoja. Tänään pohdin kodin olevan sellainenkin, että kun siellä vallitsee sekasorto, tapana on siivota, ei muuttaa pois.

Ja sitten on se elokuvasta opittu, mikä pitää paikkansa myös todellisuudessa: Die besten Ideen leben weiter.

Mainokset

Berkeleyn visuaaliseen ilmeeseen kuuluvat erottamattomasti jugend-sävytteiset mainosjulisteet. Niitä on lähiruokabuumin avanneessa Chez Panissessa. Niitä on kirjastossa. Niitä on ystävien kodeissa. Ne ovat kauniita, enkä ollut tullut ajatelleeksi niitä sen tarkemmin ennen tätä päivää.

Sattumien ja valintojen summana päädyin Moen kirjakauppaan kuuntelemaan, kun julisteet tehnyt David Lance Goines kertoi elämästään, töistään ja siitä, mitä tämä pieni kaupunki on hänelle merkinnyt. Taitelija, joka ei pidä itseään taiteilijana 40 vuoden urankaan jälkeen, kertoi, ettei hän olisi hän ilman Berkeleyä ja sen ihmisten tarjoamaa intensiivistä ja innokasta tukea.

Yleisö nyökytteli ymmärtävästi puheen edetessä siihen, että täällä voi olla ja tehdä mitä vain luottaen siihen, että saa osakseen vain vähän paheksuntaa ja aina paljon kannustusta. Luulen tässä kaupungissa olevan paljon ihmisiä, joiden tunnerepertuaariin ei lainkaan kuulu perisuomalainen, viimeistään euroviisukaudella pintaan puskeva häpeänpelko – tai sitten täällä on paljon ihmisiä, jotka työstävät tunteitaan harvinaisen kypsästi. Niin tai näin, arvelen häpeänpelottomuuden olevan suuri syy sille, että täällä tapahtuu niin paljon järjettömän huikeita juttuja.

Kaikkein osuvin oli kuitenkin Goinesin toteamus, että Berkeleyyn muutettuaan hän tajusi haluavansa olla juuri täällä ja sen jälkeen vain jotenkin jätti lähtemättä. Goines muutti Berkeleyyn naapurikaupunki Oaklandista, minä aika paljon kauempaa. En silti yhtään ihmettele, että tänne päästyään jotkut vain jäävät – niin saattaisi käydä minullekin, elleivät umpeutuva viisumi ja merkittäville tahoille tehdyt lupaukset ajaisi kotiin ennen ensi talven routaa.

Viime päivinä Suomessa on puhuttu kirkosta, eroamisesta ja jäämisestä, niin paljon, että kohu on kantautunut meren yli minunkin korviini.

Mieleen tulevat taas kerran Hirschmannin linjaamat toimintavaihtoehdot: exit, voice and loyalty. Yli 20000 on jo valinnut ensimmäisen. Valtavirta päätynee jälleen kerran viimeiseen, eikä siitä voi moittia ketään: jääminen on valinta sekin ja, kuten sanottua, se voi olla iso, aktiivinen ja merkityksellinen teko siinä missä lähtökin. Mutta ehkä yhä useampi voisi tämän kohun jälkimainingeissa valita keskimmäisen vaihtoehdon ja korottaa äänensä kehittääkseen yhteiskunnallista toimijaa omien arvojensa mukaiseen suuntaan.

Seurakuntavaaleissa ei voi äänestää ulkomailta käsin. Täältä voi kuitenkin kannustaa kotimaassa oleskelevia seuraamaan Paha Kollektiivin neuvoja. Kirkko kuuluu kaikille jäsenilleen, myös maltillisille tapakristityille.

Elämää ei voi leikata kuin elokuvaa, vaan päivät on elettävä kokonaisuudessaan.

Jos kuitenkin olisin voinut valita, olisin pysäyttänyt kuvan Suomesta ystävien ympäröimään maanantai-iltaan auringon kultaamalla Senaatintorilla, jolla soi oikea-aikaisesti elämään ilmaantunut musiikki. Sellaisena muistettuun Helsinkiin palaaminen ei pelota.

Työmatkalukemisena kulkenut Hirschmannin Exit, Voice and Loyalty on osoittautunut vielä huikeammaksi kuin olin kuvitellut. Harvassa ovat kirjat, jotka antavat yhtä paljon inspiraatiota, oivalluksia ja elämänfilosofista tuntumaa. Alati läsnäolevia kolmijakoisia vaihtoehtoja pohtiessa ihmetyttää, miksi koko ajan puhutaan pelkästään lähtemisestä. Jääminen on yhtä isoa, aktiivista ja merkityksellistä.

Kun tunnepumaskan eritteleminen lähtöfiilisten tiedustelijoille tuntuu liian monimutkaiselta, tekee mieli esittää vastakysymys: Miltä tuntuu jäädä?