Avainsanaan ‘jooga’ liitetyt artikkelit

Kalifornialaisessa yliopistomaailmassa aivokarkkipäivä on joka päivä.

Tiistaina näin lakikoululla Jaron Lanierin – vihdoin, sillä viime vuonna lähdin Bostonista täpärästi pari päivää liian aikaisin. Eilen ISchoolilla vieraili innostava proffa Lancasterista, tänään kaupunkisuunnittelijat ovat järjestäneet paneelikeskustelun kesän mielenosoituksista Brasiliassa, Turkissa ja Egyptissä. Ensi viikolla sosiologien vieraaksi tulee Castells.

Välillä tekee terää livistää joogatunnille rauhoittumaan.

Siellä kerrotaan kissanpennusta, joka säntäilee sinne tänne innoissaan kaikesta, malttamatta keskittyä mihinkään kunnolla. Opettajan mukaan ihmismieli on samanlainen. Siksi siihenkin on suotavaa suhtautua lempeästi mutta kuria opettaen.

Mainokset

Hostellin seinällä on taulu, jossa kehotetaan löytämään onni pienistä nautinnoista. Se, kuten koko Berkeley, on monien mielestä klisee.

Mutta mitä siitä, jos kliseet tekevät onnelliseksi.

Pienistä nautinnoista ei ole pulaa, kun pääsee lounaalla upottamaan hampaansa burritoon, syömään illalliseksi sashimia, juomaan aamiaiseksi chai latten ja tekemään ruokaostokset Berkeley Bowlissa, jonka hedelmäosasto hakee vertaistaan.

Image

Joogatunnilla opettaja tulee korvaan kuiskaten toivottamaan minut tervetulleeksi takaisin. California-leffateatterin setä tervehtii yleisöä ja kertoo tulevasta ohjelmistosta ennen Fruitvale Stationin alkua.

Seuraavaksi pystytän toimiston.

Ensimmäinen kokonainen viikonloppu Helsingissä sitten kesäkuun alun on myös viimeinen kokonainen huonosti määritellyn pitkään aikaan.

Täällä on kesä ja kaverit, Kiasman ilmaisilta, 10-vuotias Debbiefox, keltaista jaffaa, uimastadion ja riemullista pop-up guerilla -joogaa. On meri, jossa uida, puistoja, joissa lojua, ja Teurastamo, jossa voi sunnuntain päätteeksi kuunnella Bad Ass Brass Bandia.

Image

Ja niin se vain on, että tämä kaupunki, varsinkin kesäisin, on kuin muutkin ystävät: Riippumatta siitä, kuinka paljon aikaa on, aina toivoisi, että olisi vielä vähän enemmän.

 

Hälinän keskellä on hetkiä.

10 minuuttia: Joka päivä pitäisi löytyä sen verran aikaa ottaa pienet nokkaunet.

25 minuuttia: Vaikka keskittyminen käsillä oleviin askareisiin olisi miten vaikeaa, yhden Pomodoro-yksikön verran voi aina tehdä vaikka väkisin. Focus booster auttaa.

56 minuuttia: Iltateehetki hitaan verkkoyhteyden yli Angolaan. Kaista ei riitä äänipuheluun, mutta chätti toimii. Sen kautta käsitellään ajankohtaiset asiat ja haaveillaan kesästä.

90 minuuttia: Joogamatolla, lämpimässä salissa, luvan kanssa lomalla kaikesta muusta.

Päivät ovat pitkiä, vuodet lyhyitä. Ikinä ei pitäisi toivoa, että aika kuluisi nopeammin.

 

Kolme kuukautta on vaikeanmittainen aika.

Kvartaali on niin pitkä, ettei koko aikaa mitenkään voi olla huliviliseikkailumoodissa, ei varsinkaan jos on tullut kaupunkiin tiukasti työasioilla. Samalla aika on niin lyhyt, että itsesuojeluvaisto kieltää molskauttamasta ankkuria liian syvälle. Ennen kuin arvaakaan pitää huiskuttaa toisille hyvästiksi ja tunnustaa itselleen, että työsuunnitelmaan kirjatut viikot käyvät vähiin.

Kolmesta kuukaudesta on jäljellä enää yksi. On se vaihe kesästä, jolloin tartun pieniinkin aavistuksiin kaipuusta Suomeen innolla, sillä omalla ovelalla tavallaan ne tekevät kaikesta helpompaa.

Tänä viikonloppuna olen siksi huoletta vähän kateellinen kaikille niille, jotka pääsivät Kouluun. Mutta vain ihan vähän, sillä hyvin mukavia ovat myös sellaiset päivät, joina voi ostaa vihannestorin hyväntuuliselta kauppiaalta kypsiä avokadoja pilkkahintaan, katsoa taidemuseon katolta mereen hyppiviä taitureita ja kiepsahtaa italialaiskaupunginosan joogakoulussa asanoihin, jotka kaksi vuotta sitten vaikuttivat täysin absurdeilta.

Berkeley-arki toimii, koska siirtymälogistiikkaan ei juurikaan kulu aikaa. Kaikki on lähellä. Ehtii tehdä töitä ja unelmoida.

Täällä on myös helppoa liikkua itsensä onnelliseksi. Ryhmäliikuntatunneilla huomaa olevansa poliittisista protesteista huolimatta lauhkean hyväksyvässä hippikaupungissa.

Joogaopettaja muistuttaa, ettei itseään pidä satuttaa: Nothing should ever hurt. If it hurts, don’t do it. Do less, or do something different. Se ei tarkoita, etteikö pitäisi koetella rajojaan – kipu ja epämukavuus eivät ole sama asia. On maltettava kuunnella, miltä tuntuu ja toimittava sen mukaan.

Tanssinopettaja puolestaan kehottaa viihtymään ilman itseruoskintaa: Have fun. Get what you can. Don’t be hard on yourself. Ja joka kerta uusille tulokkaille annetaan aplodit ja heitä rohkaistaan pysymään huoneessa – ei pidä säikähtää, vaikkei heti osakaan kaikkea.

Nämä opit on pidettävä mielessä, kun ensi viikolla palaan Suomeen ja ryhdyn paketoimaan tätä hullua ja ihmeellistä vuotta 2011.

On liian monta viikkoa siitä, kun viimeksi levitin joogamaton lattialle ja asettauduin kolmijalkaiseen koiraan hengittämään huolet pois. Jokin joogasta on kuitenkin läsnä koko ajan.

Kiireisen aikataulun keskellä yksittäiset hetket ovat rauhallisia, kun niihin vain malttaa pysähtyä. Sanomalehteä lukiessani ja käsiä tiskivedessä uittaessani koitan keskittyä siihen, että olen kotona. Luen ratikassa pyörivät runot. Ja vaikka säntäänkin yhdeltä reissulta toiselle, tiedän jostain välistä aina löytyvän sen hetken, jolloin saa loikoilla rantakallioilla kiireettä tai ajatella junassa keskeytyksettä.

Harmaan taivaan alla, sateessa liikennevaloissa seistessä huomaan ahdistukset ja pelot – ja annan niiden sitten mennä, tuomitsematta. Kirkasvalolamppu muistuttaa, ettei syksyn lähestyessä tarvitse leikkiä sen reippaampaa ja rohkeampaa kuin on.

Hymyilen, kun näen, että joku on tussannut alikulkutunnelin seinään oivalluksen: Hengitys on kotonaan kaikkialla.