Avainsanaan ‘kalifornia’ liitetyt artikkelit

It was right for her to leave, and it was right to go back.” kirjoittaa Chris Guillebeau.

Lause ei kerro minusta, mutta se osuu oikeaan. On tärkeää lähteä, ja tekee hyvää palata. Molemmille puolille Atlanttia. Elämä on enemmän eestaas kuin joko – tai. Se on enimmäkseen riemullista, jännittävää, ja palkitsevaa, mutta välillä myös kuluttavaa, turhauttavaa, ja pelottavaa.

Suomen keväässä tajuaa olevansa talven jäljiltä elossa ja tahtovansa lisää. Se on mahtava tunne. Helsingin toukokuussa kaikki kukkii yhtä aikaa. Itärajalla mökkirannassa taitetaan kesän ensimmäinen vihta ja paistetaan muurikkalettuja.

Kalifornian auringon alla saa osallistua valmistujaisiin, joissa melkein kaikki ovat tuttuja. Sekin on mahtava tunne. San Franciscon sumua kannattaa uhmata, kun suuntana on Shanghai Dumpling King tai baseball-ottelu. Viikossa ehtii valtavasti, kun tietää, että aika on kortilla.

Itärannikkolla, vaikeanimisessä osavaltiossa, on Boston ja joen vastarannalla Cambridge. Siellä odottaa harjoittelupaikka ja työyhteisö, jonka ajatteleminen aiheuttaa hyvänlaatuista levottomuutta. Se vasta mahtava tunne onkin.

Mutta kun elämä on monessa paikassa yhtä aikaa, on aina poissa jostakin. Se ei ole välinpitämättömyyttä, vaan väistämättömyys. Koska yhteyksiä voi kuitenkin vaalia välimatkojenkin yli, aion merestä ja rannikosta riippumatta taistella lakritsipiippuvallankumouksen puolesta, lopulliseen voittoon asti.

Mainokset

Marraspako on sujunut viime viikkoina hyvin intensiivisissä merkeissä. Aikavyöhykkeitä ristiin rastiin sompaillessa olen pohtinut maantietoa.

Jo vuosia sitten tultiin siihen tulokseen, että Eurooppa olisi kätevämpi, jos Portugali ja Ruotsi vaihtaisivat paikkaa. Kolumbiassa turkoosin meren rannassa istuessa epävirallinen Itämeri-työryhmämme päätyi kannattamaan yksimielisesti ajatusta siirtää Karibianmeri Itämeren paikalle. Tänään olen tullut siihen tulokseen, että kolmas maantieteellinen toiveeni on siirtää Kalifornia siihen, missä Venäjä on parhaillaan.

Nyt puuttuu enää taikalamppu ja hyvä haltija.

Kävin pitkästä aikaa Hakaniemenrannassa ja tapasin vastavalittuja Fulbright-stipendiaatteja. Välillä unohtuu, miten mielettömän ihmeellisiä tutkimusaloja ja tyyppejä oman tontin ulkopuolelta löytyy. Tutkimusohjelman kokoontuminen toimi vastavuoroisena muistutuksena siitä, millainen huikea porukka jakaa arkisen työmaani.

Kuuntelin kaksi tuntia entisten työkavereiden kokemuksia ja oppeja yrittäjäksi ryhtymisestä. Yksi puhui Skypen yli Kaliforniasta, todeten, että yrittäjät ja tutkijat ovat aika samanlaisia innostuneita ja päättäväisiä hulluja. Toiset näyttivät paikan päällä maailmanvalloituskarttaa. Hinku rakentaa jotain omaa kasvoi entisestään, mutta vielä vahvemmin pintaan nousi riemu siitä, että voin seurata kavereiden yrittäjyystarinoita näköalapaikalta, siellä täällä osallistuakin niihin pienillä tavoilla.

Luin loppuun kirjan, joka kertoo, mitä Harvard Business Schoolissa opetetaan. Kyllä etnografian ja liiketalouskoulutuksen avioliittokin näköjään voi toimia. Tuli vähän kaipuu info-opintojen pariin, mutta paljon enemmän onni siitä, millainen minun työelämäni on. Olkoonkin, että kotoiset yliopistot tuntuvatkin olevan suunnilleen yhtä sykkyrällä kuin maailmantalous syksyllä 2008.

 

 

 

Eilen kuljettiin Kalifornian-ystävien kanssa kirpeässä syysauringossa Helsingin katuja ihmetellen, mikä siinä on, että täällä on jotenkin vaikeampi elää jarruttelematta, alkamatta surkastamaan ja käpertämään itseään, ilman mitään kunnon perustetta.

Jääjäätelöä emme saaneet, koska oli sunnuntai. Sen sijaan löysimme Tommi Toijan veikeät patsaat Forum Boxista. Yksi oli sulautunut seinään, toisella oli kaksi päätä, joista molemmat katsoivat hämillisinä ja alakuloisina ympärilleen. Sellaisia sielunmaisemat joskus ovat.

Jos kuitenkin pitää valita patsas esimerkiksi siitä, miten tahdon itseäni tänä syksyänä kannatella, valitsen esikuvakseni Zenos Frudakisin Vapauden:

Zenos Frudakis: Freedom

Vein uuteen toimistoon oranssin maalauksen. Espoon ei ole pakko olla harmaa.

Ensimmäisenä loman jälkeisenä aamuna tyhjensin Atlantin takaa saapuneiden kirjalaatikoiden sisällön työhuoneen hyllyyn. Seuraavana päivänä alkoi nelimantereinen hulina, elävä muistutus siitä, miten hauskaa ja hankalaa työ on.

Viikonloppuna matkattiin saaristoon ja samoiltiin porvoolaisilla kaduilla amerikkalaisten vieraiden kanssa. Työasioista ei puhuttu nimeksikään, sitäkin enemmän hipstereistä, saunakulttuurista ja suomenkielen pitkistä, vaikeista sanoista.

Kun Helsingissä sataa kuin Genevessä ja nauretaan kuin Kaliforniassa, on helppo luottaa siihen, että tästä syksystä tulee hyvä.

Rautatieasemalla tuoksuu korvapuusti. Mökkijärven pinta on tyyni, savusaunan löylyt pehmeät ja mustikat sinisiä myös sisältä. Olen Suomessa.

Näinä päivinä moni kysyy, olenko nyt palannut lopullisesti. Haluan vastata rehellisesti. Kerron vuokrasopimuksen olevan voimassa toistaiseksi. Sanon, etten enää usko suurisuuntaiseen lähdön, paluun ja pysyvyyden retoriikkaan.

En väitä unohtaneeni kesäloman aikana, mitä kaikkea Kaliforniaan jäi, mutten myöskään kiistä, etteikö Suomessa olisi sellaisia iloja, joita en ole kunnolla muistanut. On jälleenrakennustöitä, mutta myös sellaisia ystävyyksiä, joihin luiskahtaminen ei vaadi ponnistuksia: valmistetaan pastaa, lennätetään leijaa ja pilaillaan tulevan syksyn lohduttomien iltojen kustannuksella.

Vanhan kaavan mukaan juuri nyt pitäisi kirjoittaa teksti otsikolla Paluu ja löydä sen loppuun viimeinen piste. Koska tämä on business as the new usual ja uusia pelisääntöjä vasta määritellään, minulla ei ole vähäisintäkään aikomusta tehdä niin.

Lakritsipiippuvallankumous ei ole ohi.

Esimieheni toi pari vuotta sitten tietoisuuteeni käsitteen kova loma. Kova loma on sellaista, jolta ei tehdä töitä, ei mielellään edes salaa perheeltä.

Tänä vuonna ollaan sen verran kovalla lomalla, että lakritsipiippuvallankumouksen etenemistä voi toistaiseksi seurata parhaiten taurussauruksen jalan jäljissä: Yosemite, Death Valley, Las Vegas, Grand Canyon, Antilope Canyon, Monument Valley, Moab. Kiviä, katvealueita ja muumilakuja riittää. Tänä yönä nukumme laiskan liskon mökissä, huomenna Amerikan-tädin luona.

Kun osoitteena on Main Street, Small Town, USA, on varottava, ettei elämä muutu tarinaksi ennen aikojaan.