Avainsanaan ‘kämppis’ liitetyt artikkelit

Kuun ensimmäisenä perjantaina Oaklandissa järjestetään Art Murmur. Silloin galleriat ja taiteilijoiden työhuoneet ovat auki iltamyöhään. Tapahtuman suosion paisuessa taidetta on nykyään yhä vaikeampi löytää katufestivaalin, ruokakojujen ja hipstereiden seasta. Kyllä jostain kuitenkin aina osuu silmään muutama kaunis valokuva tai jokin kummastuttavan hauska maalaus.

Image

Lauantaina ystävillä on ilta ja punaviiniä, minulla aamu ja vesitankkaus helteisen vaelluspäivän varalle. Yhdessä meillä on kokeilullinen hangout ja mukavaa.

Illalla menneisyys ja nykyisyys kohtaavat lautapelien äärellä, kun yksi uusista kämppiksistä tapaa yhden vanhoista. Sanapeli natiivien kanssa sujuu yllättävän hyvin.

Sitten tulee sunnuntai. Sillon voi jättää hyvällä omatunnolla tekemättä kaikki suunnitellut kivat asiat. Vaikka kalenterissa ei lukisikaan ennalta DO NOTHING, välillä parasta on olla hiljaa, hitaasti, hötkyilemättä.

Mainokset

Tänä aamuna kiipesin kierreportaita puutalon ullakolle.

Sieltä löytyi tuleva kotini, jossa on kattoikkunoita, lukunurkkauksia ja kaikki tarvittavat kalusteet.

Talo on hyvään kalifornialaiseen tapaan vähän rempallaan. Olohuoneessa on piano ja kitara. Takapihalla on riippumatto ja kasvimaa. Eteisessä säilytetään polkupyöriä.

Kämppikset ovat rentoja mutta aikuisia. Keittiössä, kahvikuppi kädessä, oli helppo ja hyvä olla.

Kirjoitin sekin. Sain kotiavaimet. Huomenna grillataan lohta.

2013-08-24 15.21.41

Enää ei tarvitse etsiä, eikä murehtia.

On huojentavan hyvä olla. Tämä muutos on käsikirjoitettu huolella.

Kaipuu on pienissä hetkissä: lounasburritosta voi vain haaveilla, yrittäessään tuloksetta avata hillopurkin muistaa asuvansa kämppiksettömässä kodissa ja sormet tapailevat laukun sangassa roikkuvan pyöräilykypärän rikkinäistä aurinkolippaa turhaan – vain tajutakseen, että tämä ei ole se kypärä. On jätettävä vastaamatta sähköpostilaatikosta löytyviin kutsuihin lukukauden avajaisluennoille Atlantin taakse.

Mutta pienissä hetkissä on myös onni: Skypen yli iltateetä juodessa on molempien ilta, auringonlaskussa merenrantaa kotiin pyöräillessä tie on täynnä muistoja, sisko asuu kävelymatkan päässä. Aamu voi alkaa auringonpaisteella, kutkuttavan hyvillä uutisilla ja sanomalehden selailulla. Kaapelitehtaalla tietää, mihin rappukäytävään on livahdettava pienen taide-elämyksen toivossa. Suomalais-virolainen nykykulttuuri on niin rehellistä, haurasta ja hauskaa, että tuntuu etuoikeutetulta saada kutsua sitä omakseen.

Tässäkin kaupungissa on tilaa elää hyvin.

Kaipaan vanhalta mantereelta kaikkein eniten juurevia ystävyyksiä – sellaisia, joita syntyy vasta, kun on selviydytty ja suoriuduttu yhdessä mitä ihmeellisimmistä käänteistä, tunnettu vuosia, kannettu muuttolaatikoita, pyöritetty opiskelijajärjestöjä, kirjoitettu harjoitustöitä ja juotu niin monta pannullista teetä, ettei lukumäärällä ole enää mitään merkitystä.

Tiedän, että jos pysyisin täällä tarpeeksi kauan, tännekin kehittyisi jotain samankaltaista. Ja vaikken pysykään, vuodessakin päästään pitkälle. Siksi on mahtavaa, että muutan viimeistään vappuna takaisin viimekesäiseen kotiini, koulukavereiden kämppikseksi. Samasta syystä parhuutta on sekin, että tänä viikonloppuna työ ja vapaa-aika lyödään iloiseksi sekamelskaksi täkäläisten infolaisteni järjestämässä epäkonferenssissa nimeltä InfoCamp. Leiri vaikuttaa niin lupaavalta, että osallistujia on tulossa Stanfordista ja Seattlesta asti.

Vaikka toisinaan onkin hyvä vetää töpseli seinästä, Internetin ansiosta on onneksi myös niin, että 10000 kilometrin etäisyys ei välillä merkitse juuri mitään. Kuten Sveitsin-aikoina opin, koti, lähteminen ja läsnäolo eivät ole niin totaalisia asioita kuin joskus kuvittelin.

Herättyäni lauantaina kukonlaulun aikaan seuraamaan hyvän ystävän häitä verkkolähetyksenä, nukuin eilen pitkään. Havahduin alakerrasta leijailevaan tuoreen kahvin tuoksuun.

Olen nyt tavannut kolme neljästä kämppiksestäni. Kokoelma vaikuttaa erinomaiselta.

Yksi opetti, miten talon etuovea käytetään ja kertoi, että maanjäristyksen sattuessa kellarista löytyy puhdasta vettä. En ollut tiennyt, että meillä on kellarikin. Toinen purki kirjansa ja dvd-kokelmansa olohuoneen hyllyyn palatessaan Berkeleyyn kahden vuoden kenttätyökomennukselta. Kolmas on kemisti, jonka tutkimusryhmä kehittää sosiaalitietelijän korvaan hyviltä joskin futuristisilta kuulostavia aurinkopaneeleita. Neljäs on vielä matkoilla, mutta hänen kerrotaan olevan talon paras kokki ja muutenkin hyvä tyyppi.

Talosta on tulossa oikea koti – sellainen, jota lähestyessä ilahtuu valosta ikkunoissa.

Viime viikolla lomalta palatessa kotiovella oli ensimmäisenä vastassa uuden kämppiksen koira. Yllätys oli iloinen.

En tunnista koiran rotua – ehkä sekin on Kalifornian pystykorva. Tänään pikkukaveri joka tapauksessa kömpi viereeni sohvalle ja osoittautui oikein reippaaksi tutkimusassistentiksi. Mielenkiinto yhteisöpalveluita kohtaan tuntui tosin olevan suorassa yhteydessä rapsutuksen jatkuvuuteen: jos uppouduin kirjoittamaan kaksin käsin, seurasi välitön palaute.

On kulunut vuosia siitä, kun viimeksi asuin koirallisessa kodissa. Olin melkein unohtanut, miten mukavaa se voi hetkittäin olla.