Avainsanaan ‘kauneus’ liitetyt artikkelit

Ollaan auttamattomasti siinä vaiheessa kesää, jolloin vastoin parempaa tietoani toivon, että minua olisi kymmenen.

Työnjako voisi olla vaikka tällainen:

Yksi hoitaisi asialliset hommat kiirehtimättä, vilkuilematta kelloa ja surematta sitä, että jotain hauskaa jää aina tekemättä, jos yrittää huolehtia kaikesta siitä, mistä pitäisi.

Toisella olisi ruhtinaallisesti aikaa akateemisilla raja-alueilla seilaaviin kohtaamisiin. Koskaan ei tarvitsisi jättää menemättä kiinnostavaan seminaariin tai karata lounaspöydästä puhelinkokoukseen kesken inspiroivan keskustelun. Toinen osallistuisi kurittomiin ajatuskokeisiin ja oppisi ymmärtämään, miksi ruma matematiikka ei kestä ajan hammasta, kun taas kauniille teoreemille löytyy melkein aina, lopulta, myös käytännöllinen sovellus.

Kolmas keskittyisi lukemaan ja kirjoittamaan, rajoituksetta ja riemulla. Kolmannen ansiosta kirjahylly ei olisi täynnä kirjoja, jotka olisi pitänyt lukea vuosia sitten, eikä työpöydällä pyörisi käsikirjoituksia, jotka tarvitsisivat vain vähän lisää työstöä voidaakseen lähteä maailmalle.

Neljäs kysyisi muilta miten voin olla avuksi. Joutohetkinä voisi leipoa työpaikalle kakun tai kirjoittaa kirjeitä ystäville.

Viides saisi aina sanoa kyllä illalliskutsuille, teatteriesityksille ja after work -hengauksille. Viides murehtisi muidenkin puolesta sitä, että ihan pian toimistossa ei enää ole joka aamu kaikkia niitä lämminsilmäisiä ihmisiä, joiden läsnäoloon on huomaamattaan tottunut.

Kuudes tanssisi, joogaisi ja juoksisi. Unta ja liikuntaa olisi tarpeeksi paljon ja tarpeeksi usein. Kotona olisi aina tuoreita hedelmiä ja puhtaita vaatteita. Kuudes ei olisi niin uppoutunut kaikkeen muuhun, että unohtaisi viikko toisensa jälkeen mennä kampaajalle.

Seitsemäs olisi Suomessa, kahdeksas Kaliforniassa, ja yhdeksäs valmiina matkustamaan minne ikinä tilanne vaatii.

Kymmenes ottaisi iisisti ja olisi avoin yllätyksille.

Erätulilla kuullun linjauksen mukaisesti ruskaretken merkitys ei ole se yksi punainen varpu.

Rinkka selässä kuljetaan askel kerrallaan. Mustikan poimiminen antaa syyn pysähtyä huomaamaan ympäröivä kauneus ja rauha. Ihmetyttää, miksi päiviin tavallisesti kuuluu niin paljon muutakin, vaikka tämä olisi tarpeeksi.

Arkeen palatessa Palo Aallon työläistä hemmotellaan sinisellä taivaalla. Työpaikan aulassa keskustellaan pian starttaavan yrityksen uusimmista kuulumisista ja tekeillä olevista tutkimuspapereista. Hetken verran on helppo uskoa Steveä: Täällä on tekeillä jotain taianomaista. Tiedän epäilyksettä, että haluan olla osa sitä.

Päivän päätteeksi vaaleankeltaisessa Kruununhaassa ystävää odotellessa katselen ikkunasta sisäpihalle. Muistelen sitä valtavaa onnentunnetta, kun oivalsin samassa pihassa kahdeksan vuotta sitten tämän olevan nyt minun yliopistoni. Oma se on vieläkin, tärkeä vaikkei ainoa.

Kun kaikesta huolimatta on kamalan helppoa haluta olla Toisaalla, koitan muistaa, että olosuhteitaan voi muuttaa muutenkin kuin muuttamalla pois.

Tänään tajusin, että tätä kesää on paras tarkastella samalla tavalla kuin erityisen mehukasta kohtaa hyvässä kirjassa.

Olen vihdoin ehtinyt Safran Foerin esikoisessa yli puolivälin. Osa lauseista on niin kauniita ja kekseliäitä, että tekisi mieli lakata kääntämästä sivua ja jäädä pohtimaan. Se ei kuitenkaan käy päinsä, koska silloin en saisi tietää, mistä tarinassa on kyse ja mitä seuraavaksi tapahtuu. On luettava eteenpäin.

Tällä viikolla pakkasin rinkan ja matkalaukut. Myin sängyn ja sohvan. Tänään kauan kaivatulla tanssitunnilla muistin, mitä sana viimeinen tarkoittaa – tanssinopettajien sanomana: ei koskaan oikeasti viimeistä, vaan yhtä niistä, joihin tulee heittäytyä täydellä liekillä, säästelemättä.

Muutin San Franciscoon. Koska lähtöjen lähetessä käydään vuodesta toiseen läpi samoja tunteita, on kesäkuun haaste tänäkin vuonna pysyä preesensissä. Ei tämä tässä ollut, vielä.

Berkeleyn visuaaliseen ilmeeseen kuuluvat erottamattomasti jugend-sävytteiset mainosjulisteet. Niitä on lähiruokabuumin avanneessa Chez Panissessa. Niitä on kirjastossa. Niitä on ystävien kodeissa. Ne ovat kauniita, enkä ollut tullut ajatelleeksi niitä sen tarkemmin ennen tätä päivää.

Sattumien ja valintojen summana päädyin Moen kirjakauppaan kuuntelemaan, kun julisteet tehnyt David Lance Goines kertoi elämästään, töistään ja siitä, mitä tämä pieni kaupunki on hänelle merkinnyt. Taitelija, joka ei pidä itseään taiteilijana 40 vuoden urankaan jälkeen, kertoi, ettei hän olisi hän ilman Berkeleyä ja sen ihmisten tarjoamaa intensiivistä ja innokasta tukea.

Yleisö nyökytteli ymmärtävästi puheen edetessä siihen, että täällä voi olla ja tehdä mitä vain luottaen siihen, että saa osakseen vain vähän paheksuntaa ja aina paljon kannustusta. Luulen tässä kaupungissa olevan paljon ihmisiä, joiden tunnerepertuaariin ei lainkaan kuulu perisuomalainen, viimeistään euroviisukaudella pintaan puskeva häpeänpelko – tai sitten täällä on paljon ihmisiä, jotka työstävät tunteitaan harvinaisen kypsästi. Niin tai näin, arvelen häpeänpelottomuuden olevan suuri syy sille, että täällä tapahtuu niin paljon järjettömän huikeita juttuja.

Kaikkein osuvin oli kuitenkin Goinesin toteamus, että Berkeleyyn muutettuaan hän tajusi haluavansa olla juuri täällä ja sen jälkeen vain jotenkin jätti lähtemättä. Goines muutti Berkeleyyn naapurikaupunki Oaklandista, minä aika paljon kauempaa. En silti yhtään ihmettele, että tänne päästyään jotkut vain jäävät – niin saattaisi käydä minullekin, elleivät umpeutuva viisumi ja merkittäville tahoille tehdyt lupaukset ajaisi kotiin ennen ensi talven routaa.

Kun julkiset, arkiset tilat ovat kauniita, ei tarvitse unelmoida täydellisestä kylpyhuoneesta.

Berkeleyn kampukseen liittyy samanlaista arkkitehtonista iloa kuin Palais des Nations’iin, Valtsikan sisäpihaan tai yliopiston päärakennuksen vanhaan puoleen. Arvokkaannäköiset puitteet tekevät tavallisesta työpäivästä hivenen juhlavamman. Kauniit rakennukset toimivat muistilappuina: Toimeen tulee tarttua kiitollisena mahdollisuudesta olla juuri siellä, missä on ja minne kulloinkin kuuluu.

Berkeley Institute of Design on tilojensa puolesta samanhenkinen kuin Aallon Design Factory, tai toisinpäin. Molemmissa tekee mieli ryhtyä rakentamaan ja ajattelemaan uusista kulmista. Minulla tulee luultavasti olemaan BIDiin vain vähän enemmän virallista asiaa kuin on ollut Design Factoryyn. Aion silti tottua pyörimään sielläkin. Uskon edelleen, että toivo hauskoista ideoista, hyvistä ihmisistä ja ilmaisesta ruoasta on täysin riittävä syy läsnäololle.