Avainsanaan ‘keskustelu’ liitetyt artikkelit

Tänä kesänä arjen luksusta on olla esikuvallisten naisten suojatti. He ovat vähän kuin Tove, Edith ja Armi.

Työpaikan naiset kirjoittavat kirjoja, uskovat kysymisen voimaan ja tuovat keskusteluihin kriittisiä näkökohtia ajamatta muita puolustusasemiin. He eivät piileskele, eivätkä pelkää ottaa tilannetta haltuun. He nauravat ja innostuvat usein. He käyttävät aikaansa harkiten, sillä vitkastelu on menneisyyteen kuuluvaa ylellisyyttä.

Joogakoulun naiset kannustavat rohkeuteen ja kärsivällisyyteen. Heidän ohjauksessaan koetellaan ja venytetään mahdollisen rajoja, vähän kerrallaan. Polvitaipeen levätessä olkapäällä, vääntämättä tai pakottamatta, mieleen palaa kysymys muutaman päivän takaa.

What else can you do that you thought was impossible?

Mainokset

Ollaan auttamattomasti siinä vaiheessa kesää, jolloin vastoin parempaa tietoani toivon, että minua olisi kymmenen.

Työnjako voisi olla vaikka tällainen:

Yksi hoitaisi asialliset hommat kiirehtimättä, vilkuilematta kelloa ja surematta sitä, että jotain hauskaa jää aina tekemättä, jos yrittää huolehtia kaikesta siitä, mistä pitäisi.

Toisella olisi ruhtinaallisesti aikaa akateemisilla raja-alueilla seilaaviin kohtaamisiin. Koskaan ei tarvitsisi jättää menemättä kiinnostavaan seminaariin tai karata lounaspöydästä puhelinkokoukseen kesken inspiroivan keskustelun. Toinen osallistuisi kurittomiin ajatuskokeisiin ja oppisi ymmärtämään, miksi ruma matematiikka ei kestä ajan hammasta, kun taas kauniille teoreemille löytyy melkein aina, lopulta, myös käytännöllinen sovellus.

Kolmas keskittyisi lukemaan ja kirjoittamaan, rajoituksetta ja riemulla. Kolmannen ansiosta kirjahylly ei olisi täynnä kirjoja, jotka olisi pitänyt lukea vuosia sitten, eikä työpöydällä pyörisi käsikirjoituksia, jotka tarvitsisivat vain vähän lisää työstöä voidaakseen lähteä maailmalle.

Neljäs kysyisi muilta miten voin olla avuksi. Joutohetkinä voisi leipoa työpaikalle kakun tai kirjoittaa kirjeitä ystäville.

Viides saisi aina sanoa kyllä illalliskutsuille, teatteriesityksille ja after work -hengauksille. Viides murehtisi muidenkin puolesta sitä, että ihan pian toimistossa ei enää ole joka aamu kaikkia niitä lämminsilmäisiä ihmisiä, joiden läsnäoloon on huomaamattaan tottunut.

Kuudes tanssisi, joogaisi ja juoksisi. Unta ja liikuntaa olisi tarpeeksi paljon ja tarpeeksi usein. Kotona olisi aina tuoreita hedelmiä ja puhtaita vaatteita. Kuudes ei olisi niin uppoutunut kaikkeen muuhun, että unohtaisi viikko toisensa jälkeen mennä kampaajalle.

Seitsemäs olisi Suomessa, kahdeksas Kaliforniassa, ja yhdeksäs valmiina matkustamaan minne ikinä tilanne vaatii.

Kymmenes ottaisi iisisti ja olisi avoin yllätyksille.

Työpaikalla käydään keskusteluja, jotka tekisi mieli nauhoittaa, jotta voisi myöhemmin tarkistaa, ettei ole nähnyt unta.

Oluelle nimensä antaneesta kaupungista kotoisin oleva kollega kertoo tuohtuneena kiinalaisten keskustelufoorumeiden trolleista ja vastaa kärsivällisesti kysymyksiini nettisensuurin merkityksestä ja tehokkuudesta. Kaikkein mieluiten hän kuitenkin puhuu ruoasta, sillä mitä järkeä on elää ellei voi nauttia syömisestä.

Toiselle työkaverille Israel ei ole uutisista tuttu poliittinen umpisolmu, vaan kotimaa. Hänen huolensa Syyrian tilanteesta on siksi eri tavalla akuutti kuin minun. Se näkyy ryppynä otsalla ja tiukkoina mielipiteinä.

Kolmas on tohkeissaan, sillä hän on saanut käsiinsä hyvin toimivan, laadukkaan kynän. Se saa työn sujumaan kuin rasvattu.

Perjantai-iltapäivisin kahvihuoneessa tarjoillaan viiniä ja juustoa. Päädyn seuraamaan väittelyä Kungfutsen ja Laotsen opetuksista, hindulaisuudesta, buddhalaisuudesta ja joogaguruista. Keskustelu on tuhansia vuosia vanha ja täysin ajankohtainen.

Työkaverit ajattelevat enimmäkseen eri tavalla kuin minä – ja ennen kaikkea eri asioita. Yhteinen kesä on epätodennäköinen sattumus. Kun tässä nyt kuitenkin ollaan, tekisi mieli unohtaa miten ohikiitäviä nämä viikot ovat.

It’s not that it goes too fast. It’s just that it goes at all.

Oivallus on kaikkein tärkein het­ki. — Kun piirtää viimeisen merkin pa­perin alalaitaan, siinä hetkessä ei ole enää mitään kauhean suurta, totesi menestyvä matemaatikko Ylioppilaslehden haastattelussa pari viikkoa sitten.

Ihmistutkimuksen työprosessit eivät ole yhtä selvärajaisia, sillä viimeinen merkki on usein huonosti määritelty. Aina voisi mennä vielä vähän syvemmälle, kurkistaa vielä yhdestä näkökulmasta enemmän, täsmentää, tarkentaa ja tiivistää. Ja kun työ on valmis vertaisarviointiin lähetettäväksi, se ei ole vielä valmis millään lopullisella, muuttumattomalla tavalla.

Kuitenkin olen matemaatikon kanssa aivan samaa mieltä. Kiinnostavinta ei ole viimeistely, ei usein edes analyyttinen käsityö ja oikean kirjoitusasun etsiminen. Ne tekevät työstä tutkimusta, mutta oivallukset osoittavat suunnan.

Siksi suuren deadlinen jälkeinen iisimpi viikko on paitsi hauska, elintärkeä. Parhaat asiat saavat usein alkunsa niissä hetkissä, joina antaa luvan epäjohdonmukaiselle uteliaisuudelle, vitkastelulta näyttävälle sekalaisten tekstien lukemiselle sekä keskusteluille, joille ei ole ennalta varattu aikaa kalenterista.

On oleellista voida sanoa kyllä suomalais-ranskalaisille illallisille, Vox Helsingille, koomisen halvalle balettilipulle, suklaarusinapullalle ja syyspäiväleiriä puuhaaville alumniystäville. Toisin sanoen: My writing would be hollow and pointless if I hadn’t led an insanely random and intense life.

Käsitteet ovat tärkeitä. Kun asioille ja ilmiöille löytyy sanat, niitä voi ajatella ja niistä voidaan keskustella – kirkkaammin, täsmällisemmin. Maailman sanoittaminen oli ensimmäinen asia, josta sosiaalipsykologiassa innostuin. Edelleen ajattelen epäilyn hetkinä sitä oivaltamisen iloa, kun löytää tieteenalan, joka tarjoaa sanoja asioille, joita on aiemmin aavistellut saamatta kunnon otetta. Jos minun työni tuottaa samaa jollekin toiselle, ponnistelut eivät ole turhia.

Kuuntelin tänään kahta esiintymistaidoissaan ihailtavan vakaata miestä, jotka näyttivät tietävän miten yksinkertainen kerrotaan tarttuvasti ja tylsä kiinnostavasti. Kasvuyritysten ja liiketoimintamallien ohella hekin käsittelivät käsitteitä. Eric Ries sanoi, että hänen on vaikea ymmärtää, miten liike-elämä selviytyi viime vuosisadasta ilman pivotointia. Alex Osterwalder puhui väitöskirjassaan liiketoimintamallien luomiseen soveltuvasta ontologiasta, mutta siirtyi käyttämään sanaa kanvas tajuttuaan, että viesti menee sen avulla paremmin läpi.

Koska käsitteet ovat tärkeitä, päivät, joina ei oikein tiedä onko tutkija vai matkatoimisto, voivat olla hermostuttavia. Silloin on hyvä ajatella olevansa pikemmikin osa-aikainen kerouac ja lähteä sitten maestron esimerkkiä seuraten New Orleansiin nuuskimaan syvän etelän menoa.

Olen tavannut tällä viikolla kirjavamman joukon amerikkalaisia kuin puolessa vuodessa yhteensä. Kun yhteenvetoon lisätään aussit ja kiwit, aksenttien paljous on karkkia kielikorvalle.

Kymmenessä minuutissa matkalla huipulle ehtii keskustella yllättävän paljon. Karrikoiden Breckenridgen hisseissä puhutaan matkoista ja unelmista, Vailissa urasta, kiinteistöistä ja rahasta. Intohimon ja kunnianhimon välisen rajan ei pidä antaa hämätä – kaikki nämä rakastavat lunta, aurinkoa ja elämää.

Yläasemalla toivotetaan nautinnollista päivää ja onnellista tulevaisuutta.

Tänään annoin pitkästä aikaa sunnuntain olla sunnuntai.

Se ei tarkoita, etten olisi tehnyt lainkaan töitä, vaan etten pitänyt kiirettä enkä yrittänytkään tehdä mitään erityisen ikimuistoista. Välillä paras tapa viettää pyhäpäivää ovat pienet arkiset asiat. Päiväunet ennen aamiaista ovat luksusta.

Suomessa sunnuntai-illat ovat viime vuosina olleet omistettuja kansainvälisten kavereiden virtuaalisille kokoontumisille. Aikaeron vuoksi näinä aikoina parempia ovat aamut. Internet on siitä ihmeellinen, että sängystä nousematta voi jutella ihmisille Euroopan laidoilla.

Alkavan kolmipäiväisen työviikon päätteeksi laitan repun selkään ja suuntaan luontoon, vihdoinkin.