Avainsanaan ‘kirjoittaminen’ liitetyt artikkelit

Silloin tällöin minulta kysytään, mihin minä oikein käytän työaikani. Yksi helppo vastaus on, että kirjoitan työkseni.

Se on totta. Ei koko totuus, mutta paikkansa pitävä, moninainen osatotuus.

Kirjoitan sähköpostiviestejä, en uskalla edes arvailla kuinka monta sataa kuukaudessa.

Kirjoitan rahoitushakemuksia. Kaikki eivät koskaa realisoidun kohonneena saldona, mutta kunhan kirjoittaa riittävän useita, tarpeeksi moneen koukkuun tarttuu kala.

Viime viikolla kirjoitin tutkimuslupahakemuksen. Sellainen on tehtävä, jos aikoo haastatella ihmisiä amerikkalaisesta yliopistosta käsin.

Tietysti kirjoitusvuoroaan odottavat aina myös varsinaiset työt: konferenssipaperit, journaaliartikkelit, tutkielmat ja kirjanluvut. Niiden kirjoittaminen on kaikkein vaikeinta ja kaikkein palkitsevinta. Joskus tulevaisuudessa listaan liittyvät toivottavasti myös kokonaiset kirjat. 

Joinain päivinä kirjoitan jo tehdyistä teksteistä lyhyempiä, varioituja versioita: lehdistötiedotteita ja suunnattuja poimintoja erilaisille yleisöille. Tänään oli juuri sellainen päivä. Lopputulokset ovat luettavissa RajapinnassaJakamistalous.fi:ssä ja Social Media Collectiven blogissa.

Mainokset

Marraskuu, inhokkini, on täällä.

Tänä vuonna en aio paeta, mutten myöskään tahtoisi taistella kaamosta vastaan kädet nyrkissä. On löydettävä jokin lempeämpi ja rakentavampi tapa luovia kohti joulua.

Niinä hetkinä, kun kirjoitustyö ei etene kuin Strömsössä, ajattelen mummia. Mummi opetti, ettei jälkeenpäin kysytä, kuinka kauan työn tekemiseen meni, vaan kuka sen on tehnyt.

Ajattelen myös Obamaa, joka ensimmäisen virkavuotensa jälkeen sanoi oppineensa ennen kaikkea, että kaikessa kestää kauemmin kuin ennalta odottaisi. Ei siitä pidä hermostua.

Ranskalaiset ovat oikeassa: Patience et longueur du temps!

 

Ollaan auttamattomasti siinä vaiheessa kesää, jolloin vastoin parempaa tietoani toivon, että minua olisi kymmenen.

Työnjako voisi olla vaikka tällainen:

Yksi hoitaisi asialliset hommat kiirehtimättä, vilkuilematta kelloa ja surematta sitä, että jotain hauskaa jää aina tekemättä, jos yrittää huolehtia kaikesta siitä, mistä pitäisi.

Toisella olisi ruhtinaallisesti aikaa akateemisilla raja-alueilla seilaaviin kohtaamisiin. Koskaan ei tarvitsisi jättää menemättä kiinnostavaan seminaariin tai karata lounaspöydästä puhelinkokoukseen kesken inspiroivan keskustelun. Toinen osallistuisi kurittomiin ajatuskokeisiin ja oppisi ymmärtämään, miksi ruma matematiikka ei kestä ajan hammasta, kun taas kauniille teoreemille löytyy melkein aina, lopulta, myös käytännöllinen sovellus.

Kolmas keskittyisi lukemaan ja kirjoittamaan, rajoituksetta ja riemulla. Kolmannen ansiosta kirjahylly ei olisi täynnä kirjoja, jotka olisi pitänyt lukea vuosia sitten, eikä työpöydällä pyörisi käsikirjoituksia, jotka tarvitsisivat vain vähän lisää työstöä voidaakseen lähteä maailmalle.

Neljäs kysyisi muilta miten voin olla avuksi. Joutohetkinä voisi leipoa työpaikalle kakun tai kirjoittaa kirjeitä ystäville.

Viides saisi aina sanoa kyllä illalliskutsuille, teatteriesityksille ja after work -hengauksille. Viides murehtisi muidenkin puolesta sitä, että ihan pian toimistossa ei enää ole joka aamu kaikkia niitä lämminsilmäisiä ihmisiä, joiden läsnäoloon on huomaamattaan tottunut.

Kuudes tanssisi, joogaisi ja juoksisi. Unta ja liikuntaa olisi tarpeeksi paljon ja tarpeeksi usein. Kotona olisi aina tuoreita hedelmiä ja puhtaita vaatteita. Kuudes ei olisi niin uppoutunut kaikkeen muuhun, että unohtaisi viikko toisensa jälkeen mennä kampaajalle.

Seitsemäs olisi Suomessa, kahdeksas Kaliforniassa, ja yhdeksäs valmiina matkustamaan minne ikinä tilanne vaatii.

Kymmenes ottaisi iisisti ja olisi avoin yllätyksille.

Lähdemateriaalitietokantojen käytöstä puhuvat kirjastontädit eivät ole olleet minun listoillani erityisen hyvässä maineessa, varsinkaan sen surullisenkuuluisan tapauksen jälkeen, kun kandiseminaarissa väitettiin, ettei koulun kirjastosta löytyvää materiaalia tarvitse alistaa lähdekritiikille, koska kirjastoon on tilattu vain hyväksi havaittua tuotantoa.

Tätä kokemustaustaa vasten en odottanut paljoa mennessäni kirjastoresursseja käsittelevälle kurssikerralle. Onneksi silti menin, sillä luennolla kävi ilmi, että Amerikassa kirjastonhoitajatkin ovat suurempaa kaliiperia. Kaikkein hyödyllisimpiä eivät olleet uudet tiedot käytettävissä olevista aineistoista, vaan kolmiosainen ohjeistus kirjoittamisen realiteetteihin:

  1. Tee tutkimuksestasi itsellesi merkityksellistä tai siitä tulee todella tuskallista.
  2. Selvitä käytännön asiat, kuten aikataulut ja muiden työlle asettamat vaatimukset. Tee nämä huomioiva suunnitelma, mahdollisimman visuaalisessa muodossa.
  3. Tervetuloa tutkimukseen. Tällaista se on: Turhaudut, turhaudut, turhaudut. Löydät liikaa, löydät liian vähän.

Kuten kirjoitusohjeet usein, nämäkin pätevät elämään laajemminkin. Kolmannen kohdan kanssa painiessa on hyvä pitää mielessä, että joskus on vain tyydyttävä etenemään – erityisesti silloin, kun meneillään on niin monta hommaa, että kaikkien rinnakkainen liikuttaminen merkitsee väistämättä sitä, ettei yksikään etene kuin puolustuksen linjan ohi karkuteille pujahtanut pelinrakentaja. On ihan okei edetä välillä jaardi jaardilta uusiin yrityksiin.

 

Flunssa on ankea mutta tarpeellinen. On pakko ottaa tauko kaikesta.

Se antaa mahdollisuuden käpertyä päiväkausiksi nukkumaan pois kaikki mahdollinen väsymys. Joululahjaksi saatua romaania ehtii lukea niin uppoutuneesti, että iltapalavoileipiä tehdessäkin ajatukset ottavat proosan muodon.

Voi olla, että tauko tekee hyvää jopa töille – suunnitelmat ehtivät muhia hetken ennen varsinaista kirjoitustöihin tarttumista. Nyt alkaisi kuitenkin jo riittää, sillä ensi viikon lumiraportteja lukiessa tekee mieli saada tehtävälista mahdollisimman lyhyeksi ennen keskiviikkoaamua.

Ajatus pikkupakkasesta ja vuorenrinteistä aiheuttaa riemukasta levottomuutta.

Viime viikolla lomalta palatessa kotiovella oli ensimmäisenä vastassa uuden kämppiksen koira. Yllätys oli iloinen.

En tunnista koiran rotua – ehkä sekin on Kalifornian pystykorva. Tänään pikkukaveri joka tapauksessa kömpi viereeni sohvalle ja osoittautui oikein reippaaksi tutkimusassistentiksi. Mielenkiinto yhteisöpalveluita kohtaan tuntui tosin olevan suorassa yhteydessä rapsutuksen jatkuvuuteen: jos uppouduin kirjoittamaan kaksin käsin, seurasi välitön palaute.

On kulunut vuosia siitä, kun viimeksi asuin koirallisessa kodissa. Olin melkein unohtanut, miten mukavaa se voi hetkittäin olla.