Avainsanaan ‘kysymys’ liitetyt artikkelit

Päivän lehdessä tämän kesän pomoni kertovat, että meidän työmme on olla uteliaita, kysyä kiinnostavia kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia. Pahitteeksi ei ole myöskään jutustella matemaatikoiden kanssa, sillä siitä voi seurata jotain vallankumouksellista.

Jutun lukeminen saattaa auttaa ymmärtämään, miksi olen tänäkin kesänä Yhdysvalloissa.

Työasioiden vastapainoksi voi fiilistellä tanssielokuvaa, jonka juoni on melkein sama kuin Batmanissa ja hahmot yhtä stereotyyppisiä. Se ei haittaa, sillä tanssikohtaukset ovat runsaita ja riemullisen kekseliäitä.

Leffateatterista on hyvä suunnata afrotunnille. Kunto ja taidot eivät oikeastaan riittäisi osallistumiseen, mutta koska ollaan Amerikassa, siitä ei tarvitse ottaa paineita.

Tunnin päätteeksi opettaja heittää yläfemman.

Mainokset

Rilken Kirjeitä nuorelle runoilijalle on kirja, jonka olin halunnut lukea pitkään – ja viime kesänä sitten vihdoin luin.

Rilke kehottaa kirjeissään hyvin: Live the questions now. Perhaps then, someday far in the future you will gradually, without even noticing it, live your way into the answer. Elämä kantaa, turha rimpuilla.

Olen lähettänyt sitaatin vuoden mittaan monelle muutoksien keskellä painivalle ystävälle. Niinpä yllätys oli iloinen ja iso, kun eilen huomasin, että Berkeleyssä katukivetyksessäkin kehitellään samaa ajatusta edelleen:

On paras tottua siihen, että kullakin hetkellä tärkeimpiä ovat ne kysymykset, joihin ei vielä osaa vastata.

Jotkut asiat onnistuvat, toiset takkuavat. Eikä se aina ole itsestä kiinni, mihin luokkaan mikäkin asettuu.

Olen tänään iloinnut kaksi viikkoa sitten järjestämämme yksityisyys-workshopin hyvistä jälkimainingeista. Ensi viikolla yksityisyystapahtumarintamalla on luvassa lisää – ja tuntuu kotoisalta, että osallistumisestani tietää ja on innoissaan ennakolta joku muukin kuin minä itse.

Toisaalta olen manaillut maailmaa. Vuoden valmistelun jälkeen ilmoille saatuun kyselyyn ei löydy osallistujia siten, kuin toivottiin. Ja niin turhauttavaa kuin se onkin, on ihan sama, kuinka hyvät kysymykset meillä on, jos ihmiset eivät vastaa niihin. Jokin ratkaisu kyllä keksitään, mutta juuri nyt hämmentää ja harmittaa.

Kuten jo kahdeksan vuotta sitten pääsykokeissa kirjoitin, edes työelämää ei kannata rakentaa yhden kortin varaan. Täyskäsi voittaa valttikortin.

Olen elänyt kalenterikevyttä elämää pian puoli vuotta, eikä paluu entiseen houkuta. Kun kalenteri ei sanele tahtia, voi puolen päivän varoitusajalla päättää mennä tapahtumaan, jossa Craigslistin Craig kertoo missä mennään. Se on ehdottoman hyvä juttu.

Rohkaisin mieleni ja ostin ensi vuodelle kalenterin, joka on kooltaan ja painoltaan kolmanneksen nykyisestä. Viikkojen sijaan aukeamat esittävät kuukausia. Muutos on pieni mutta tärkeä – uuteen kalenteriin ei mahdu laatimaan järjettömän tukkoisia aikatauluja. Tuntien ja päivien sijaan se ohjaa ajattelemaan elämää viikkojen ja kuukausien tasolla – ei nyt varsinaisesti pitkällä aikajänteellä, mutta kuitenkin.

On onnellista, ettei tänä vuonna voi olla nauramatta, kun kuulokkeista kuuluu tuttu kysymys: Palkkakuoppa kerjuukuppi karrieeri hyppykeppi / Ovimatto opintoputki oravanpyörä pätkätyö / Tulosvastuu tuntilista univelka kaleeriorja / Tällaistako on se prekariaatin arki?

Minimikohteliaisuus on yksi kulttuurisista suosikkikäsitteistäni. Minimikohteliaisuutta on auttaa lastenvaunut ratikkaan ja pahoitella, jos vahingossa tönäisee kanssamatkustajaa. Se on sitä, että pyrkii hoitamaan vuorovaikutuksen perusasiat kunnolla ja mokatessaan pyytää anteeksi. Kykenemättömyys minimikohteliaisuuteen tuohduttaa.

Kaliforniassa minimikohteliaisuuden standardit ovat korkeat mutta ohuet. Jokaisen perusvelvollisuus vaikuttaa olevan saada muut tuntemaan itsensä tervetulleiksi ja hyväntuulisiksi. Se on mukavaa, vaikka välillä huvittaakin se, miten tervehdittäessä kyllä aina kysytään mitä kuuluu, muttei tavallisesti odoteta vastausta, ei ainakaan rehellistä ja kattavaa. Ne, jotka oikeasti haluavat tietää toisen fiiliksistä kysyvät keskustelun edetessä uudelleen.

Parhaimmillaan paikallinen vuorovaikutuksellinen minimi on yliopistolla. Lähtökohtaisesti tunnutaan olettavan, että jokaisella on kiinnostavia ajatuksia, joista kannattaa kysellä lisää innokkaassa sävellajissa. En usko, että kaikki olisivat aina kaikesta aivan niin innoissaan kuin ilmaisevat.  Fake it until you feel it on kansanviisaudesta käyvä iskulause. Kun jonkin todetaan toistuvasti olevan mahtavaa ja jännittävää, niin puhuja kuin kuulijakin alkavat epäilemättä vähitellen uskoa, että jotain mehukasta totta tosiaan on meneillään.

Velvollisuudentuntoisellakin innolla esitetyt kysymykset antavat vastaajalle mahdollisuuden herättää aito kiinnostus ja avata todellinen keskustelu. Innostuksen liioittelua voi pitää pinnallisena teeskentelynä, mutta yhtä hyvin kohteliaana ja tuloksellisena tapana. Rehellisessä tuppisuukulttuurissa yllättävien ajatusten kohtaamisia syntyy vähemmän.


Sain eilen puhelun, jota en ollut osannut odottaa. Minut oli poimittu amerikkalaiseen gallupiin.

Kerroin olevani viimeaikaisten uutisten pohjalta siinä käsityksessä, että maan talous on huonossa jamassa. Tilanteen absurdi huvittavuus kiteytyi haastattelijan esittämissä tieto- ja viestintätekniikkaan liittyvissä kysymyksissä. Would you say you ever use the Internet at all ma’am? Kyllä vain, käytän internetiä. Did you happen to use the Internet yesterday, ma’am? Kyllä, käytin internetiä myös eilen.

Puhelu oli tehokas muistutus siitä, miksi kyselydataa täytyy analysoida pienellä varauksella mutta ennen kaikkea siitä, miksi niiden rinnalle on tärkeää hankkia muunlaisia aineistoja. Lyhyenkin haastattelun aikana törmäsin moneen kysymykseen, joissa yksikään vastausvaihtoehdoista ei täsmännyt todellisuuteni kanssa millään mielekkäällä tavalla. Jotain oli kuitenkin valittava eikä valintaansa saanut perustella. Sellainen on paitsi turhauttavaa haastateltavalle, myös ongelmallista tulosten kannalta. Elämä ei mahdu datapisteeseen.

Kerrottakoon kuitenkin tilastotietona lakritsipiippuvallankumouksen edenneen reilussa kolmessa kuukaudessa 70 kirjoituksen ja yli 2000 sivulatauksen verran.

90-luvun alussa joukko ihmisiä istui talon kuistilla unelmoimassa omasta teatterista. Hieman myöhemmin he perustivat sellaisen, ja siitä tuli pitkällinen, paikallinen menestys.

Tänä iltana olin katsomassa Central Worksin versiota Machiavellin Ruhtinaasta Berkeley City ClubillaMachiavelli kirjoitti teoksensa Lorenzolle puolivuosituhatta sitten. Nyt esitetty näytelmä rakentuu näiden kahden miehen kuvitteelliselle dialogille. Historioitsijat saavat kiistellä siitä, tapasivatko Machiavelli ja Lorenzo oikeasti koskaan. Minulle riittää, että heidän keskustelunsa oli mielenkiintoinen.

Katsomossa istuessani ajattelin Galilein elämää. Se tuntui keväällä Suomessa ajankohtaiselta jotenkin hyvin samantapaisesti kuin Machiavelli nyt täällä, sotaa käyvässä maassa. Molemmissa ollaan isojen kysymysten äärellä, piinallisesti vailla vastauksia.

Onneksi tässä kaupungissa on koko joukko taloja, joiden kuisteilla unelmoidaan ratkaisuista.