Avainsanaan ‘lähtö’ liitetyt artikkelit

Vuoden aikana yhdeksän muuttoilmoitusta kirjoittanut ystävä siteerasi taannoin Tove Janssonia kirjasta Muumipeikko ja pyrstötähti:

Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä – ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.

Taas yhtä muuttoa valmistellessa ajattelen samoin. On aika vähän sellaista, mitä on tarpeen omistaa – tai varsinkaan raahata mukanaan matkalaukussa valtameren taakse. Tavarat ovatkin siitä helppoja, että ne voi koska vain pakata rinkkaan, laittaa varastoon tai antaa pois.

Ihmisten kanssa on toisin. Koska ei voi omistaa, ei ole myöskään valtuuksia ottaa mukaan, varastoida tai lahjoittaa eteenpäin mielensä mukaan.

On keksittävä parempia suunnitelmia. Kun lähden tieheni, haluan pitää yhteyttä muutenkin kuin mielikuvituksessani.

Lähdön logistiikka on suoraviivaisuudessaan helppoa: siivous, pakkaus, lähtöselvitys ja turvatarkastus. Fiilisten sekamelska sen sijaan on vuodesta toiseen samanlainen, eikä tunnu helpottuvan harjoittelemalla.

Tuntuu hullulta lähteä juuri kun päivät ovat pisimmillään, kun asunnon ainoa viherkasvi on puhjennut kukkaan, kaksi päivää ennen hyvän ystävän esikoisen laskettua aikaa. Samalla olen tyytyväinen, että elämä on sellaisessa pisteessä, jossa Suomesta lähteminen tuntuu haikealta.

Kun kummipoika kysyy, miksi minä aina haluan lähteä, on mahdotonta antaa järkevää vastausta. Tekee mieli sanoa, etten minä haluaisikaan lähteä minnekään juuri nyt. Mutta ei sekään olisi ihan totta, sillä meren vastarannalla odottaa sellaista, mille en tänä kesänä voi enkä halua sanoa ei.

It was right for her to leave, and it was right to go back.” kirjoittaa Chris Guillebeau.

Lause ei kerro minusta, mutta se osuu oikeaan. On tärkeää lähteä, ja tekee hyvää palata. Molemmille puolille Atlanttia. Elämä on enemmän eestaas kuin joko – tai. Se on enimmäkseen riemullista, jännittävää, ja palkitsevaa, mutta välillä myös kuluttavaa, turhauttavaa, ja pelottavaa.

Suomen keväässä tajuaa olevansa talven jäljiltä elossa ja tahtovansa lisää. Se on mahtava tunne. Helsingin toukokuussa kaikki kukkii yhtä aikaa. Itärajalla mökkirannassa taitetaan kesän ensimmäinen vihta ja paistetaan muurikkalettuja.

Kalifornian auringon alla saa osallistua valmistujaisiin, joissa melkein kaikki ovat tuttuja. Sekin on mahtava tunne. San Franciscon sumua kannattaa uhmata, kun suuntana on Shanghai Dumpling King tai baseball-ottelu. Viikossa ehtii valtavasti, kun tietää, että aika on kortilla.

Itärannikkolla, vaikeanimisessä osavaltiossa, on Boston ja joen vastarannalla Cambridge. Siellä odottaa harjoittelupaikka ja työyhteisö, jonka ajatteleminen aiheuttaa hyvänlaatuista levottomuutta. Se vasta mahtava tunne onkin.

Mutta kun elämä on monessa paikassa yhtä aikaa, on aina poissa jostakin. Se ei ole välinpitämättömyyttä, vaan väistämättömyys. Koska yhteyksiä voi kuitenkin vaalia välimatkojenkin yli, aion merestä ja rannikosta riippumatta taistella lakritsipiippuvallankumouksen puolesta, lopulliseen voittoon asti.

Rautatieasemalla tuoksuu korvapuusti. Mökkijärven pinta on tyyni, savusaunan löylyt pehmeät ja mustikat sinisiä myös sisältä. Olen Suomessa.

Näinä päivinä moni kysyy, olenko nyt palannut lopullisesti. Haluan vastata rehellisesti. Kerron vuokrasopimuksen olevan voimassa toistaiseksi. Sanon, etten enää usko suurisuuntaiseen lähdön, paluun ja pysyvyyden retoriikkaan.

En väitä unohtaneeni kesäloman aikana, mitä kaikkea Kaliforniaan jäi, mutten myöskään kiistä, etteikö Suomessa olisi sellaisia iloja, joita en ole kunnolla muistanut. On jälleenrakennustöitä, mutta myös sellaisia ystävyyksiä, joihin luiskahtaminen ei vaadi ponnistuksia: valmistetaan pastaa, lennätetään leijaa ja pilaillaan tulevan syksyn lohduttomien iltojen kustannuksella.

Vanhan kaavan mukaan juuri nyt pitäisi kirjoittaa teksti otsikolla Paluu ja löydä sen loppuun viimeinen piste. Koska tämä on business as the new usual ja uusia pelisääntöjä vasta määritellään, minulla ei ole vähäisintäkään aikomusta tehdä niin.

Lakritsipiippuvallankumous ei ole ohi.

Lähteminen ei tunnu muuttuvan helpommiksi harjoittelemalla. Lähtölogistiikan oppii optimoimaan, mutta tunteet ovat kuin villihevoset (kuten suomalaisessa kaunokirjallisuudessa opetetaan).

Ja surullistahan se olisi, jos lähteminen olisi täysin kivutonta.

Joogaopettaja kiitti siitä, että kerrroin lähteväni enkä vain kadonnut. Kysymys lähdenkö ikuisiksi ajoiksi päättyi huudahtelevaan jonoon kysymys- ja huutomerkkejä, joka rauhoittui vasta taikasanalla marraskuu. En ole koskaan rakastanut marraskuuta, mutta näinä päivinä sen varassa voi uskoa siihen, ettei tässä lähdössä ole mitään lopullista. Ei hätää, ihan pianhan minä tulen takaisin. Tällä viikolla marraskuu on mantra, toivo ja strategia.

Juuri nyt juuri mikään minussa ei vastusta paluuta Helsinkiin. Samalla juuri mikään minussa ei vieläkään kaipaa täältä pois.

On jatkettava ja kehitettävä ellipsielämää.

Elämää ei voi leikata kuin elokuvaa, vaan päivät on elettävä kokonaisuudessaan.

Jos kuitenkin olisin voinut valita, olisin pysäyttänyt kuvan Suomesta ystävien ympäröimään maanantai-iltaan auringon kultaamalla Senaatintorilla, jolla soi oikea-aikaisesti elämään ilmaantunut musiikki. Sellaisena muistettuun Helsinkiin palaaminen ei pelota.

Työmatkalukemisena kulkenut Hirschmannin Exit, Voice and Loyalty on osoittautunut vielä huikeammaksi kuin olin kuvitellut. Harvassa ovat kirjat, jotka antavat yhtä paljon inspiraatiota, oivalluksia ja elämänfilosofista tuntumaa. Alati läsnäolevia kolmijakoisia vaihtoehtoja pohtiessa ihmetyttää, miksi koko ajan puhutaan pelkästään lähtemisestä. Jääminen on yhtä isoa, aktiivista ja merkityksellistä.

Kun tunnepumaskan eritteleminen lähtöfiilisten tiedustelijoille tuntuu liian monimutkaiselta, tekee mieli esittää vastakysymys: Miltä tuntuu jäädä?

Lähdön läheisyys

Posted: 09/05/2010 in Uncategorized
Avainsanat:, ,

On tärkeää lähteä ja palata riittävän usein.

Lupaus paluusta tekee lähtemisen helpommaksi. On onnellista elää maailmassa, jossa on paikkoja, joihin palata ja ihmisiä, joita kaivata. Paluuaie lohduttaa jo lähtöä tehdessä – vaikka kuinka tietäisi, ettei elämä koskaan missään odota muuttumattomana ja ettei itsekään milloinkaan ole palatessaan tismalleen sama kuin lähtiessään.

Lähdön läheisyys saa elämään vahvemmin, täydemmin. On tarttuva hetkiin, vielä kun voi. Puistopeleihin osallistuu juuri sinä viikonloppuna, kun on sopivasti kaupungissa. Aurinkoisena iltana merenrannassa mustikkajäätelöä ei jätä ostamatta. Turha karsiutuu, oleellisen toteutuessa tavallista suuremmalla määrätietoisuudella. Muuttolaatikoita pakatessa oivaltaa, millaisen aikakauden loppu on käsillä. Silloin saattaa tajuta paitsi sen, minne on lähdössä, myös jotain siitä, mistä on tulossa. Ruttuisia karttoja, muistikirjoja ja valokuvia läpikäydessä havahtuu kiitollisuuteen elämän kaikkinaisesta paljoudesta.

Samalla lähteminen suojaa elämän yltäkylläisyyteen tukahtumiselta. Vaeltaessa mukanaan ei voi kantaa kaikkea. Irrottaminen on pelottavuudessaan vapauttavaa.

Suuret lähdöt ovat yhtä tärkeitä kuin kirjan ensimmäiset sivut. Tämän lähdön esipuhe on jo työn alla. Halutessasi nimesi on niiden listassa, joille kertomus on omistettu.