Avainsanaan ‘lentokone’ liitetyt artikkelit

Bite off more than you can chew, then you chew like hell. Tämä oli Lisa Ganskyn, yhden jakamistalousilmiön kärkihahmoista, keskeinen neuvo SHARE-konferenssin yleisölle.

Ja juuri niin tässä on taas tainnut tulla tehtyä.

Huhtikuun alun jälkeen olen istunut lentokoneissa suuntana Chicago, Soul, ja Boston. Ensimmäinen oli konferenssi, viimeinen meneillään oleva paluu parin vuoden takaisille kotikulmille. Keskimmäinen sentään oli hyvään tarpeeseen tullut, viime kesältä rästiin jäänyt loma.

Tutkimushaastattelukierros on kuljettanut minua ympäri Bay Arean naapurustoja. Kalifornia-päivien huvetessa olen myös vihdoin käynyt vierailulla Airbnb:n ja Couchsurfingin toimistoilla, tavannut paikallisen aikapankkitutkijan ja sopinut kahveista Yerdlen edustajan kanssa.

Onneksi on muutakin. Olen kiivennyt Claremont Canyonin polkua kukkulan laelle ja katsellut sieltä lahden takana siintävää valtamerta. Pujahtanut joogasalin rauhaan ja poetry slamin melskeeseen. Viettänyt sunnuntai-iltaa Berkeleyn kreikkalaisella teatterilla ja valmistanut jälkivapuksi simaa, koska The Nationalin keikalle ja ystäville nyt vain on oltava aikaa.

On ollut sellaista kiirettä ja hulinaa, joka saa ihmeelliset asiat tuntumaan arkisilta ja arkiset ihmeellisiltä.

Viikon päästä palaan Suomeen, mutta kesäkuun deadlinesumasta päätellen vimmainen pureskelu jatkuu ainakin juhannukseen asti.

Mainokset

Tällä viikolla lounailla on puhuttu ainakin kuumuudessa kiitorataan uponneesta lentokoneesta, asuntokaupoista, uimarannoista, synnytyssairaalan valitsemisesta, hipsterihammaslääkäreistä, C-kaseteista, ilmaisen jäätelön vastustamattomuudesta, kirjaston perustamisesta, julkisilla paikoilla itkemisestä sekä mahdollisuudesta saada HR hankkimaan toimistotalon katolle poreallas.

Kaiken tämän myötä olen pohtinut kahta tarinaa.

Ensimmäinen tarina sijoittuu Otaniemeen. Muutama vuosi sitten työ- ja opiskeluyhteisömme lounaat olivat perjantaisin niin täynnä naurua ja kikatusta, että niihin alettiin viitata nimellä hassuperjantailounas. Joskus näissä vaihtuvien poppoiden kokoontumisissa syntyi ideoita. Joistain ideoista seurasi toimintaa – yhdestä usein keskustellusta kehkeytyi yritys. Tärkeää oli kuitenkin ainoastaan se, että kaikki saivat ruokaa. Jos puhuttiin innovoinnista tai verkostoitumisesta, oltiin ironisen huvittuneita.

Toista tarinaa kerrottaessa tapahtumapaikkaa kutsutaan usein innovaatiokeskittymäksi. Kyseessä voi olla CERN:in ruokala tai kulloinkin viimeisintä huutoa oleva ravintola Palo Altossa. Kertomuksen sävellaji on idealisoiva. Tarina on täynnä poikkitieteellisiä kohtaamisia, määrätietoisuutta, älyllisiä keskusteluja, odottamattomia oivalluksia ja ihanan nälkäistä kunnianhimoa. Luova luokka istuutuu pöytään, ja lounaan päätteeksi servettiin on luonnosteltu Internet, maailmanselitys tai päräyttävä liiketoimintamalli. Tyypillisesti tästä tarinasta jauhaa joku, joka ei ole ollut paikalla ja joka haluaisi nähdä omilla kotikulmillaan enemmän nobelisteja ja äkkirikkaita yrittäjiä.

Olen alkanut epäillä, että kyse on pohjimmiltaan samasta tarinasta – tai ainakin samoista lounaista.

Jälkimmäisen tarinan kertojien olisi viisasta ottaa oppia hassuperjantaieetoksesta. Luovaa taikuutta on todennäköisimmin siellä, missä pöydän ääressä istuvia henkilöitä ei tarkastella innovaatiotalouden resursseina ja missä yhdessä nauraminen on itseisarvo.

Lentokoneissa on hyvä ajatella. Vastattuani viime viikkoina toistuvasti kyselyihin siitä, milloin väittelen ja mitä sitten tapahtuu, luonnostelin kotimatkalla kalenteriini Operation Finish Linen. Lähivuosia koskevat suunnitelmat ovat luottamuksellisia ja alttiita muutoksille.

Purjeveneissä voi olla ajattelematta. Merenlahdella, Golden Gaten katveessa, sumun hälvetessä, oli juuri niin iisiä ja mukavaa kuin sunnuntaiaamuna kuuluukin. Ensipuraisun perusteella purjehtiminenkin kiinnostaa, ainakin Kaliforniassa. Ihan vielä en kuitenkaan väittäisi kaiken muun olevan turhaa.

Aurinkoisina päivinä San Franciscoa on vaikea vastustaa. Äkkiarvaamatta saattaa osua vintage-kirpparille ja ihastua rekin normaaleimpaan paitaan, joka sekin on melkoisen värikäs.

Teksasilainen ystävä totesi eilen statuspäivityksessään San Franciscon muuttavan häntä: ei siksi, että tämä olisi haastava ympäristö, vaan siksi, että täällä tuntee olonsa niin turvatuksi ja vapaaksi. Silloin oppii elämään paremmassa sovussa itsensä ja maailman kanssa.

Kiina oli tutulla tavalla vieras mutta nyt myös vieraalla tavalla tuttu. Perillä odotti uusien seikkailujen lisäksi se mielessäni kiinteästi Kiinaan liittyvä onnentunne, joka syntyy, kun ympäristö pakottaa hellittämään kontrollikuvitelmista ja vapauttaa antamaan elämän olla elämä.

CSCW oli juuri sellainen kuin konferenssien toivoisi aina olevan: tulvillaan aidosti kiinnostavia esityksiä ja ihmisiä, joiden kanssa on helppo löytää yhteinen sävel niin tieteellisesti kuin hassuttelullisestikin. Muistikirja tulvii papereita, jotka pitäisi lukea tai kirjoittaa.

Hangzhoun kevät on seesteinen verrattuna Shanghain kesäiseen hulinaan. Vaikka suurin osa ajasta kului ikkunattomissa konferenssitiloissa, oli onneksi muutakin. Hotellin allasosastolla heitin löylyä ensimmäistä kertaa sitten viime kesän. West Laken halki veneillessä kuultiin tarinoita kaupungin taruista ja runoilijoista. Saman järven rannalla katseltiin kylmästä hytisten absurdia mutta kaunista vetten pinnalla tanssivaa teatteria. Ehdittiin myös suureen buddhalaiseen temppeliin ja teeviljelmille.

Kotimatkalla siirryin luotijunasta lentokoneeseen matkaamalla ruuhkaisessa metrossa Shanghain halki. Väsyneenä aamuhetkenä, beigen poplarin lämmössä, ominpäin suuressa kaupungissa tuntui hyvällä tavalla aikuiselta.

Suhteeni lentokoneisiin ei ole ennallaan. Viime kevään jälkeen illuusio matkanteon luotettavasta sujuvuudesta, jos sellainen joskus oli, on tiessään.

Ensin sain Atlantin yllä osakseni ruokamyrkytyksen. En väitä nauttineeni oppimiskokemuksesta, mutta hetkessä, jona oivalsin, että nyt on vain jotenkin selviydyttävä, oli jotain hyvin vapauttavaa. Epämukavuuteen ei kuole, eikä tyylipisteitä lasketa – ja mitä ikinä tekeekin, elämä tapahtuu joka tapauksessa.

Sitten tuhkajumi opetti olemaan luottamatta siihen, että koska vain voi siirtyä minuuttiaikataululla valtameren toiselle puolelle. Samalla sain harjoitella luottamaan siihen, että kaikki kyllä järjestyy. Ohjakset eivät aina ole omissa käsissä. Siitä ei pidä lannistua, vaan keskittyä optimoimaan niitä muuttujia, joihin voi vaikuttaa.

Kaiken jälkeen en tänään erityisesti hämmästynyt kuullessani joulun jääneen jumiin ylimääräiseksi vuorokaudeksi matkalla Kaliforniaan. Tänä vuonna olisi epämuodikasta vain hypätä koneeseen ja päästä perille suunnitellusti.

Kaikki yllätykset eivät ole tervetulleita, mutta toistaiseksi yksikään ei ole kaatanut maailmaa. Jälleennäkemishalaukset ehtivät huomennakin.

Kaivoin metsäretkeä varten esiin päiväkirjani. Viimeisin merkintä on kirjoitettu lentokoneessa matkalla Yhdysvaltoihin.

Taaksepäin selatessa punaisten kansien välistä löytyy ajatuksia, joita en muistanut kirjoittaneeni mutta jotka lukiessa välittömästi tunnistan omikseni. Useimmat merkinnät on kirjoitettu matkalla koteihin – omiin tai muiden, entisiin, nykyisiin ja tuleviin. Paljossa heijastuu vaikeus luottaa siihen, että nykyhetki riittää, ettei tulevaisuuteen tarvitse yrittää ryntäillä.

Meidän sukupolvemme etsii vastausta siihen, miten voisi yhtä aikaa kulkea ja olla aloillaan. Eilen puhuttiin siitä, miten järjetöntä on yrittää ominpäin päättää, missä tahtoo elää. Samalla on huikeaa tietää, että on monia paikkoja, joissa voisi olla onnellinen.

Viime viikon määritelmän mukaan käsillä on elämänmittainen haaste malttaa. Paras tuntemani vastalääke malttamattomuudelle on määrätietoinen ei nyt. Mahdollisten tulevaisuuksien loputonta jonoa ei tarvitse täysin tyrmätä, mutta on muistettava, että vaikka melkein mikä vain voisi olla mahdollista, se ei koskaan tarkoita kaikkea kerralla.

Ehkä elämästä pitäisi ajatella samalla tavalla kuin sisko aikoinaan opasti suhtautumaan suurkaupunkeihin: kaiken paljoutta ei tarvitse pelätä, sillä vaikka ympäriltä löytyykin mitä tahansa, itse on silti aina vain yhdessä kaupunginosassa kerrallaan.