Avainsanaan ‘matematiikka’ liitetyt artikkelit

PISA-tuloskohua seuratessa tuli mieleen Berkeleyssä äskettäin suuren suosion saavuttanut blogikirjoitus.

Sen sisältönä on sähköpostiviesti, jonka täkäläinen matematiikan luennoitsija lähetti peruskurssilaisilleen. Hän ilmoittaa siinä tulevansa itse pitämään pienryhmälaskuharjoitukset assareiden ollessa lakossa. Ei poliittisena tekona, vaan siksi, että laskareiden peruminen tässä välissä olisi liian vahingollista.

Viestissä selitetään, miksi näin on, päätyen lopulta isojen kysymysten äärelle:

”I can’t tell you what your particular role should be in the new realities of the 21st century. It’s up to you to decide if you want to make the focus of your life technological, focused on new innovations to drive society forward, or essentially human, focused on the age-old struggles of trying to get along, work together, and find happiness, or some combination of the two. 

However I can tell you this:

Whatever you decide to do with your life, it’s going to be really, really complicated. 

Science and technology is complicated. History and politics is complicated. People are complicated. Figuring out how to be happy, and do simple things like take care of our kids and maintain friendships and relationships, is complicated.

In order for you to navigate the increasing complexity of the 21st century you need a world-class education, and thankfully you have an opportunity to get one. I don’t just mean the education you get in class, but I mean the education you get in everything you do, every book you read, every conversation you have, every thought you think. 

You need to optimize your life for learning. 

You need to live and breath your education.”

Tällainen puhetapa on kliseitä ja retoriikkaa, kyllä vain. Niissä amerikkalaiset ovat taitavia ja kainostelemattomia.

Aina välillä mietityttää, mitä kaikkea suomalaisissa kouluissa ja yliopistoissa tapahtuisi, jos sielläkin puhuttaisiin opiskelijoille tässä rekisterissä. Sanottaisiin, että teillä on laajempaa merkitystä ja selitettäisiin, miten tavallisen kurssin tavalliset laskarit siihen liittyvät. Kirjoitettaisiin auki, miksi mahdollisuus maailmanluokan koulutukseen on liian arvokas haaskattavaksi.

Ehkä sitten kiinnostaisi, jos sekä opettajat että opiskelijat ottaisivat oman tekemisensä vakavasti, ajatellen, että sillä mitä tehdään ja jätetään tekemättä on jotain väliä.

 

Kolmessa kuukaudessa ei ehkä ehdi rakentaa siltaa matematiikasta sosiaalipsykologiaan, mutta yllättävän pitkälle tänä kesänä on päästy.

Välillä pujahdan kenttätutkimusmoodiin. Silloin tarkkailen työkavereita kuin antropologi vierasta heimoa, jonka käytännöistä on tarkoitus ottaa selvää.

Joskus käydään lounaalla ja jutellaan kuin vanhat ystävät. Keskustelu rönsyilee. Kehitellään parasta strategiaa luovia tulevaisuuteen. Siinä sivussa pohditaan, ovatko vuodenajat sittenkään hyväksi ihmisille.

Ja sitten on näitä iltoja, joina syödään taiwanilaiseen tapaan valmistettua munakoisoa, tulista kalaa ja safety chickeniä. Joku kertoo tarinan Putnam-palkinnoista ja kotiin tullessaan oppii Wikipediaa lukiessaan jotain myös siitä, kuinka harvinaislaatuinen hahmo entisen kodin omistaja oikeastaan onkaan – yksi kahdeksasta kautta aikojen.

Syksyyn ja Suomeen suunnatessa aion kiinnittää yllä olevan kuvan työpöytäni läheisyyteen, muistuttamaan, että välillä on parempi jättää todellisuus omaan arvoonsa ja yrittää ajatella kuin matemaatikko.

Ollaan auttamattomasti siinä vaiheessa kesää, jolloin vastoin parempaa tietoani toivon, että minua olisi kymmenen.

Työnjako voisi olla vaikka tällainen:

Yksi hoitaisi asialliset hommat kiirehtimättä, vilkuilematta kelloa ja surematta sitä, että jotain hauskaa jää aina tekemättä, jos yrittää huolehtia kaikesta siitä, mistä pitäisi.

Toisella olisi ruhtinaallisesti aikaa akateemisilla raja-alueilla seilaaviin kohtaamisiin. Koskaan ei tarvitsisi jättää menemättä kiinnostavaan seminaariin tai karata lounaspöydästä puhelinkokoukseen kesken inspiroivan keskustelun. Toinen osallistuisi kurittomiin ajatuskokeisiin ja oppisi ymmärtämään, miksi ruma matematiikka ei kestä ajan hammasta, kun taas kauniille teoreemille löytyy melkein aina, lopulta, myös käytännöllinen sovellus.

Kolmas keskittyisi lukemaan ja kirjoittamaan, rajoituksetta ja riemulla. Kolmannen ansiosta kirjahylly ei olisi täynnä kirjoja, jotka olisi pitänyt lukea vuosia sitten, eikä työpöydällä pyörisi käsikirjoituksia, jotka tarvitsisivat vain vähän lisää työstöä voidaakseen lähteä maailmalle.

Neljäs kysyisi muilta miten voin olla avuksi. Joutohetkinä voisi leipoa työpaikalle kakun tai kirjoittaa kirjeitä ystäville.

Viides saisi aina sanoa kyllä illalliskutsuille, teatteriesityksille ja after work -hengauksille. Viides murehtisi muidenkin puolesta sitä, että ihan pian toimistossa ei enää ole joka aamu kaikkia niitä lämminsilmäisiä ihmisiä, joiden läsnäoloon on huomaamattaan tottunut.

Kuudes tanssisi, joogaisi ja juoksisi. Unta ja liikuntaa olisi tarpeeksi paljon ja tarpeeksi usein. Kotona olisi aina tuoreita hedelmiä ja puhtaita vaatteita. Kuudes ei olisi niin uppoutunut kaikkeen muuhun, että unohtaisi viikko toisensa jälkeen mennä kampaajalle.

Seitsemäs olisi Suomessa, kahdeksas Kaliforniassa, ja yhdeksäs valmiina matkustamaan minne ikinä tilanne vaatii.

Kymmenes ottaisi iisisti ja olisi avoin yllätyksille.

Arki alkaa löytää uomansa. Aamut alkavat puurolla, mustikoilla ja puolen tunnin kävelyllä töihin.

Toimistolla korviin kantautuu matematiikkaa käsitteleviä keskusteluja. Ne käydään usein hepreaksi. En ymmärrä niistä mitään, mutta heprea kuulostaa kauniilta. Yhtälöistä täyttyvistä tussitauluista tulee mieleen Good Will Hunting.

Joen vastarannalla järjestetään keskiviikkoisin ilmaista puistojoogaa. Kun satapäinen osallistujajoukko on lausunut om, punnerretaan, venytetään ja voimistetaan. Harjoituksen loppupuolella taustamusiikkina kajahtava Nothing Else Matters tulee pyytämättä ja täytenä yllätyksenä.

Kotimatkalla voi ostaa burriton ja hymyillä maailmalle.