Avainsanaan ‘neuvo’ liitetyt artikkelit

Reid Hoffman paljasti pari viikkoa sitten ISchoolin valmistujaispuheessa menestyksen salaisuuden: on ajateltava eri tavalla kuin muut ja oltava oikeassa. Erityisen tärkeää on näiden kahden yhdistelmä, kuulemma.

Chris Anderson piti puheen Harvardissa. Hän yllätti vastavalmistuvat neuvomalla heitä olemaan seuraamatta intohimoaan – ei ainakaan suoraan, ei vielä. Parempi olisi tehdä asioita, jotka voimauttavat, olla väsymättömän utelias, kuunnella, oppia. Kaiken luovan hulinan keskellä tarvitaan itsekuria: häiriöiden aikakaudella maailmaa muuttavat ne, jotka pystyvät jättämään useimmat keskeytykset huomiotta.

New York Timesin kolumnissa David Brooks kyseenalaistaa valmistujaispuheiden yksilökeskeistä paatosta. Hänen mielestään menestyneimmät nuoret ihmiset eivät harjoita itsetutkiskelua ja suunnittele sitten elämäänsä. Ei, he katsovat ulos maailmaan ja havaitsevat jonkin ongelman, jota ratkaisemaan ryhtyminen määrittelee elämän suunnan. Elämän tarkoitus ei ole löytää itseään, vaan hukata itsensä, uppoutumalla johonkin suurempaan.

Kaikkien puheenvuorojen pohjalla piilee sama retoriikka: Tärkeää on tehdä merkittäviä asioita, ratkaista suuria ongelmia, muuttaa maailmaa. Jokaisella on siihen mahdollisuus ja velvollisuus. Ajattelutapa on kaunis ja kauhea. Tämä asenne tekee Amerikasta ihanan energisen – ja julman vaativan. Brooks summaa asian ytimen: Ihailemme kaikkein eniten erinomaisuutta, emme onnellisuutta.

Mainokset

Akateeminen pienanarkismi on hauskaa ja hyödyllistä.

Tiistaina livahdin sen nimissä minua pidemmälle edenneille tieteenharjoittajille suunnatulle luennolle kuulemaan paikallisten tähtiopettajien luentokurssin järjestämistä koskevat vinkit. Kuten tavallista, kukaan ei vähääkään kyseenalaistanut valtuutustani osallistua. Olisi ollut tyhmää jättää menemättä.

Neuvot olivat yksinkertaisia mutta hyviä: Säännöt on tehtävä hyvin selviksi heti aluksi, sillä kun homman nimi on yhteisesti tiedossa, kaikkien elämä on helpompaa. On uskallettava astua johtoon, vaikka olisi nuori ja nainen. Pitää sanoa seis sellaiselle, mitä ei hyväksy. Suuressakin luentosalissa on pyrittävä humaaniin vuorovaikutukseen ja virheiden tekemisen normalisointiin. Itselleen ja muille on annettava armoa. Omaa suoritusta arvioidessa on syytä muistaa, ettei se ole ainoa asia, joka määrää, miten paljon opiskelijat saavat kurssista irti.

Luennoidessa, kuten eläessä yleensäkin, on paras mieltää itsensä enemmän oppijaksi kuin esiintyjäksi.

Tämä viikko on edennyt Think Van Manifeston toisen pykälän tahdittamana.

Olen elänyt kuin mikä tahansa olisi mahdollista. Tänä aamuna heräsin puoli kuudelta luennoimaan Atlantin yli Helsingin yliopistolle. Viime yönä luentokalvoja kootessa mietin hetken, olisiko jo aika hyväksyä aikaerojen asettamat rajoitteet. Ehkä kuitenkaan ei, sillä luennon valmistelu osoittautui lopulta riemastuttavaksi katsaukseksi siihen, miten paljon asiat ovat edenneet vuodessa. Vielä suurempi voitto oli eilinen havainto, että jalkani ovat vuosien tauon jälkeen vihdoin siinä kunnossa, että voin taas juosta ajatukset kirkkaiksi.

Olen kysynyt neuvoja ja pyytänyt apua. Itsenäisyys ja päättäväisyys ovat mahtavan hyviä juttuja, mutta kallistun pitämään vielä tärkeämpänä, että välillä höllää otetta ja antaa elämän kantaa. Alan oppia tunnistamaan ja torjumaan sen typerän mekanismin, joka työsumassa jankuttaa takaraivossa, että kaikesta on selvittävä itse. Elämä ei ole kilpajuoksu eikä jatkuva hätätila, vaan joukkuelaji, jossa ei joka päivä tarvitse voittaa arvokkaimman pelaajan pystiä.

Olen yrittänyt kiitokseksi olla hyödyksi muille, koska sekin kuuluu joukkuepelin henkeen. Erlend Loen Supernaiivissa todetaan tarkkasilmäisesti osapuilleen näin: Kaikkein mieluiten olisin sellainen, joka tekee maailmasta vähän paremman. En kuitenkaan ole varma, mitä siihen vaaditaan.

Tämä on taas tätä, että kirjoitetaan artikkelia kahdessa vuorossa kahdella mantereella.

Kirjoittaminen on tutkimustyön tuskaisin nautinto. Sanojen kanssa voisi hapuilla loputtomasti – joskus harvoin ne tuntuvat osuvan tismalleen, useimmiten saa olla tyytyväinen jos edes suurinpiirtein oikeaan suuntaan. Välillä meinaa unohtua, että lukijat voivat arvioida vain sitä versiota, jonka saavat eteensä. He eivät tiedä kaivata kaikkea sitä, mitä olisi voinut olla, jos olisi osattu, ehditty ja ymmärretty kirjoittaa paremmin.

Tällaisina viikkoina on hyvä pitää mielessä Howard Beckerin kirjoitusoppaan holtittoman oranssit kannet ja tolkuttoman hyvät neuvot. Niitäkin tärkeämpää on deadlinen lähestyessä muistaa yksinkertainen elämänfilosofinen ohjenuora: IVAO.

Yleisistä harhaluuloista poiketen elämä ei nimittäin ole hätätila.