Avainsanaan ‘onni’ liitetyt artikkelit

Erätulilla kuullun linjauksen mukaisesti ruskaretken merkitys ei ole se yksi punainen varpu.

Rinkka selässä kuljetaan askel kerrallaan. Mustikan poimiminen antaa syyn pysähtyä huomaamaan ympäröivä kauneus ja rauha. Ihmetyttää, miksi päiviin tavallisesti kuuluu niin paljon muutakin, vaikka tämä olisi tarpeeksi.

Arkeen palatessa Palo Aallon työläistä hemmotellaan sinisellä taivaalla. Työpaikan aulassa keskustellaan pian starttaavan yrityksen uusimmista kuulumisista ja tekeillä olevista tutkimuspapereista. Hetken verran on helppo uskoa Steveä: Täällä on tekeillä jotain taianomaista. Tiedän epäilyksettä, että haluan olla osa sitä.

Päivän päätteeksi vaaleankeltaisessa Kruununhaassa ystävää odotellessa katselen ikkunasta sisäpihalle. Muistelen sitä valtavaa onnentunnetta, kun oivalsin samassa pihassa kahdeksan vuotta sitten tämän olevan nyt minun yliopistoni. Oma se on vieläkin, tärkeä vaikkei ainoa.

Kun kaikesta huolimatta on kamalan helppoa haluta olla Toisaalla, koitan muistaa, että olosuhteitaan voi muuttaa muutenkin kuin muuttamalla pois.

Mainokset

On huojentavan hyvä olla. Tämä muutos on käsikirjoitettu huolella.

Kaipuu on pienissä hetkissä: lounasburritosta voi vain haaveilla, yrittäessään tuloksetta avata hillopurkin muistaa asuvansa kämppiksettömässä kodissa ja sormet tapailevat laukun sangassa roikkuvan pyöräilykypärän rikkinäistä aurinkolippaa turhaan – vain tajutakseen, että tämä ei ole se kypärä. On jätettävä vastaamatta sähköpostilaatikosta löytyviin kutsuihin lukukauden avajaisluennoille Atlantin taakse.

Mutta pienissä hetkissä on myös onni: Skypen yli iltateetä juodessa on molempien ilta, auringonlaskussa merenrantaa kotiin pyöräillessä tie on täynnä muistoja, sisko asuu kävelymatkan päässä. Aamu voi alkaa auringonpaisteella, kutkuttavan hyvillä uutisilla ja sanomalehden selailulla. Kaapelitehtaalla tietää, mihin rappukäytävään on livahdettava pienen taide-elämyksen toivossa. Suomalais-virolainen nykykulttuuri on niin rehellistä, haurasta ja hauskaa, että tuntuu etuoikeutetulta saada kutsua sitä omakseen.

Tässäkin kaupungissa on tilaa elää hyvin.

Kesälomasuunnitelmien kehkeytyessä sain kaverin kautta käsiini lehtijutun amerikkalaisista ja eurooppalaisista loma-ajoista – osuvalla hetkellä, sillä näinä päivinä olisi hyvä päättää onko heinäkuussa yhtäällä vai jossain aivan muualla.

Uutiseksi artikkelia ei voi kutsua, sillä vanhaa tietoahan se on, että amerikkalaiset eivät pidä pitkiä lomia. Tekstissä puhutaan lainsäädännöstä ja muista yhteiskunnan rakenteista, mutta myös niistä arvoista, jotka kussakin maassa ovat johtaneet tietynlaisiin rakenteisiin ja toisaalta ylläpitävät niitä. Amerikkalaiset maksimoivat onneaan tekemällä työtä, eurooppalaiset viettämällä vapaa-aikaa.

Minua mietityttää, miten onnistuisin optimoimaan omakseni molemmat. Kaikki kiinnostaa.

Kiina oli tutulla tavalla vieras mutta nyt myös vieraalla tavalla tuttu. Perillä odotti uusien seikkailujen lisäksi se mielessäni kiinteästi Kiinaan liittyvä onnentunne, joka syntyy, kun ympäristö pakottaa hellittämään kontrollikuvitelmista ja vapauttaa antamaan elämän olla elämä.

CSCW oli juuri sellainen kuin konferenssien toivoisi aina olevan: tulvillaan aidosti kiinnostavia esityksiä ja ihmisiä, joiden kanssa on helppo löytää yhteinen sävel niin tieteellisesti kuin hassuttelullisestikin. Muistikirja tulvii papereita, jotka pitäisi lukea tai kirjoittaa.

Hangzhoun kevät on seesteinen verrattuna Shanghain kesäiseen hulinaan. Vaikka suurin osa ajasta kului ikkunattomissa konferenssitiloissa, oli onneksi muutakin. Hotellin allasosastolla heitin löylyä ensimmäistä kertaa sitten viime kesän. West Laken halki veneillessä kuultiin tarinoita kaupungin taruista ja runoilijoista. Saman järven rannalla katseltiin kylmästä hytisten absurdia mutta kaunista vetten pinnalla tanssivaa teatteria. Ehdittiin myös suureen buddhalaiseen temppeliin ja teeviljelmille.

Kotimatkalla siirryin luotijunasta lentokoneeseen matkaamalla ruuhkaisessa metrossa Shanghain halki. Väsyneenä aamuhetkenä, beigen poplarin lämmössä, ominpäin suuressa kaupungissa tuntui hyvällä tavalla aikuiselta.

Pari kuukautta sitten kirjoitin arvelujani siitä, mikä Kaliforniassa on niin hyvää, että monet täällä joskus asuneet haikaavat takaisin. Lista pitää kutinsa myös marraskuussa.

Kenties kaikkein tärkeimpiä ovat kuitenkin hyvin pienet arkiset asiat, kuten se, että konferessiesitystä viilatessa sanaakaan suomea osaamaton professori naurattaa koko tiimiä lukemalla ugrilaisia muistiinpanojamme ääneen tai se, että kampuksen halki on vaikea kävellä tulematta kutsutuksi mukaan jonkinlaiseen vallankumoukseen.

Niin hölmöä kuin se ehkä onkin, minut tekee juuri nyt valtavan onnelliseksi lounaaksi syöty frozen yoghurt sekä se, ettei tänään tarvitse käyttää sukkia.

Asiaankuuluva elämänmuutosflunssa iski tänään.

Niinpä kömmin kotiin ja laitoin villaiset siilisukat jalkaan. Illan ohjelmassa on tosi-tv:tä ja torkkuja. Sängyn pohjaltakin voi onneksi fiilistellä sitä, että Kassi-artikkelimme hyväksyttiin marraskuun konferenssiin. Yhteistyöllä otetut työvoitot, onnekkaiden sattumien ohella, ovat menestyssuosikkejani.

Jos liikutte kulmilla, tuokaa kanakeittoa.

Kaiken lähtö- ja saapumiskohinan jälkeen tämän viikonlopun pääaktiviteetti on ollut dolce far niente.

Pitkien yöunien ja hitaan aamun jälkeinen uimaretki Strawberry Canyonille tuntui pieneltä rantalomalta. Kotimatkalla kävin ostamassa mansikoita jälkiruoaksi. Eivät olleet yhtä hyviä kuin lajitoverinsa mummon mansikkamaalla, mutta kyllä tämä kaupunki silti tuntuu mansikkapaikalta.

Petri Tammisen määritelmän mukaan tänään on ollut onnellinen päivä: Onni ei ole monimutkainen asia. Onni on sitä, että sunnuntai kestää koko sunnuntain.