Avainsanaan ‘opetus’ liitetyt artikkelit

Matkalla lentokentälle taksikuski kyselee kesästä ja kotimatkasta. Millaista on ollut? On varmaan mukavaa palata Suomeen? Anna pieniä ystävällisiä vastauksia, koska amerikkalainen small talk ei edellytä enempää. Lopun edestä päivitellään maailmantalouden kurjaa jamaa ja Pariisin lentokentän epäluotettavuutta.

Tiedän kuitenkin keskustelun olevan vain ensimmäinen monista samankaltaisista. Se vähän pelottaa.

Jos pienet ystävälliset vastaukset ovat riittämättömiä, mutta yhtään isompia on vaikea antaa, saako silloin käyttää lähdeviitteenä Harvard Law Schoolin seinää?

Sieltä löytyi kiteytettynä tämän kesän tärkein opetus, hyvän kautta opittu:

Mainokset

Kolme kuukautta sitten Helsingin kesässä keskusteltiin siitä, miten jotkut perheet ovat itkijäperheitä ja toiset eivät.

Tänään tämä itkijäperheen tytär istui pisara silmäkulmassa David Brower Centerissä taiteilijatapaamisessa, kun Chris Jordan kertoi Midway-saaren linnuista. Pitkään saaren ympärillä meren pinnalla kellui vain levää ja muuta syötäväksi kelpaavaa. Nyt monet linnuista kuolevat syötyään muovia. Lakimiehen uralta valokuvaajaksi loikannut taiteilija kertoi albatrossipoikasten ensimmäisiä lentoyrityksiä katsellessa syntyneestä oivalluksesta, että pelkoa, suuttumusta ja suruakin syvempi tunne on ihmettelevä ihailu, jota paremman sanan puuttuessa voidaan kutsua vaikka rakkaudeksi. Jotkut sentään jäävät henkiin ja nousevat siivilleen.

Tapaamisessa puhuttiin myös parhaillaan Berkeleyssä esillä olevasta Running the Numbers -näyttelystä, joka koostuu amerikkalaista kulutusta visualisoivista valokuvateoksista. Maailmantilaa kuvaavat luvut ovat usein niin suuria, ettei ihmismieli saa niistä otetta. Yksityiskohtien ja kokonaisuuden yhteys jää helposti hämäräksi.

Lähdin tapahtumasta entistä vakuuttuneempana siitä, että maailman ongelmien ratkaisemiseksi taide, tiede ja aktivismi on yhdistettävä toisiinsa. Siksi ei ole yhdentekevää, miten kulttuuritoimintaa rahoitetaan ja kuinka vakaasti taideopetus on koulujen opinto-ohjelmissa. Siksi on tärkeää, että akatemiassa pohditaan työn merkitystä ja tapoja viestiä tutkimustuloksia sisäpiiriä laajemmalle.

Jos tieto ja tunne eivät kohtaa, on vaikea tarttua toimeen tuloksellisesti.

Olen uudesta syksystä innoissani kuin fuksi tai se takavuosien tarinan pikkutyttö, jolla oli reppukin vielä ostamatta.

Suomalaiset yliopistot tarjoavat loistavia resursseja ja kokemukseni mukaan lähes rajoittamatonta vapautta. Se onnellinen sekamelska, jota olen elänyt viimeiset seitsemän vuotta, ei olisi ollut mahdollinen missään muualla. Minua on hyvin harvoin kielletty tekemästä mitään. Välillä on kuitenkin mukavaa, jos kaikkia taikoja ei tarvitse tehdä itse.

Geneveen mennessä en odottanut opinnoilta paljoakaan. Sain odottamattomasti oivaltaa, miten hyvää opiskelu ja ennen muuta opetus voi parhaimmillaan olla. En tiedä, olisinko koskaan ryhtynyt jatko-opiskelijaksi, ellen olisi ensin päätynyt Mathilde Bourrierin ja Karine Lempenin kaltaisten, Berkeleyssäkin opiskelleiden, naisten oppilaaksi.

Tänne tullessa tilanne oli toinen. Vaikka pidän puuterilunta, kielitaitoa ja uteliaisuutta uudelle edelleen hyvinä syinä lähteä uusiin paikkoihin, muutin maailman kääntöpuolelle myös akateemisin perustein. Tiesin olevani tulossa loistavaan yliopistoon, tekemään töitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät mistä tutkimuksessani on kysymys.

Geneven aikojen perusteella olen osannut kaivata sitä elävää ja intoa kipunoivaa akateemista kulttuuria, jollainen täälläkin on. Kolmea kurssiani, joista kaksi alkoi tällä viikolla, vetää kolme hienoa miestä: täkäläinen ohjaajani Coye Cheshire, sosiologian laitoksen Robb Willer ja BiDin Björn Hartmann.  Luennot ovat olleet kuin sade pitkän kuivan kauden päätteeksi.