Avainsanaan ‘paheksunta’ liitetyt artikkelit

Berkeleyn visuaaliseen ilmeeseen kuuluvat erottamattomasti jugend-sävytteiset mainosjulisteet. Niitä on lähiruokabuumin avanneessa Chez Panissessa. Niitä on kirjastossa. Niitä on ystävien kodeissa. Ne ovat kauniita, enkä ollut tullut ajatelleeksi niitä sen tarkemmin ennen tätä päivää.

Sattumien ja valintojen summana päädyin Moen kirjakauppaan kuuntelemaan, kun julisteet tehnyt David Lance Goines kertoi elämästään, töistään ja siitä, mitä tämä pieni kaupunki on hänelle merkinnyt. Taitelija, joka ei pidä itseään taiteilijana 40 vuoden urankaan jälkeen, kertoi, ettei hän olisi hän ilman Berkeleyä ja sen ihmisten tarjoamaa intensiivistä ja innokasta tukea.

Yleisö nyökytteli ymmärtävästi puheen edetessä siihen, että täällä voi olla ja tehdä mitä vain luottaen siihen, että saa osakseen vain vähän paheksuntaa ja aina paljon kannustusta. Luulen tässä kaupungissa olevan paljon ihmisiä, joiden tunnerepertuaariin ei lainkaan kuulu perisuomalainen, viimeistään euroviisukaudella pintaan puskeva häpeänpelko – tai sitten täällä on paljon ihmisiä, jotka työstävät tunteitaan harvinaisen kypsästi. Niin tai näin, arvelen häpeänpelottomuuden olevan suuri syy sille, että täällä tapahtuu niin paljon järjettömän huikeita juttuja.

Kaikkein osuvin oli kuitenkin Goinesin toteamus, että Berkeleyyn muutettuaan hän tajusi haluavansa olla juuri täällä ja sen jälkeen vain jotenkin jätti lähtemättä. Goines muutti Berkeleyyn naapurikaupunki Oaklandista, minä aika paljon kauempaa. En silti yhtään ihmettele, että tänne päästyään jotkut vain jäävät – niin saattaisi käydä minullekin, elleivät umpeutuva viisumi ja merkittäville tahoille tehdyt lupaukset ajaisi kotiin ennen ensi talven routaa.

Kuluttamisen ristiriitaisuus pistää Amerikassa kuin piikki lihassa.

Kaliforniassa kaikkinainen terveyteen ja maapallon hyvinvointiin tähtäävä ekologisuus ja eettisyys on kovassa huudossa. Vaikka autot ovat edelleen valtavia ja kahvimukit useimmiten kertakäyttöisiä, ympäristötietoisuus nostaa päätään. Se on hyvä muttei välttämättä tarpeeksi hyvä. Lisäksi hyvää tekevät kulutusvalinnat ovat edelleen vain hyvin toimeentulevien etuoikeus.

Michael S. Rosenwald pureutuu Washington Postissa julkaistussa artikkelissaan eettisen kuluttamisen dilemmaan: Kun tekee jotain hyvää, kokee ansainneensa sen vastapainoksi pienen synnin. Lopputuloksena on silloin parhaimmillaankin nollasummapeli. Me ihmiset unohdamme kovin helposti, että kierrätettävä pahvimuki ei säästä luontoa vaan tuhoaa sitä hiukan vähemmän kuin muovimuki (Kukka, 4/2010). Sen lisäksi, että kuluttaa paremmin, pitäisi aivan yksinkertaisesti kuluttaa vähemmän.

Kotikadun toisella puolella on Whole Foods. Siellä myydään laadukasta luomua, mutta kassalla kysytään, haluanko ostokseni paperi- vai muovikassiin. Joudun kaurapussia heilutellen selittämään kerta toisensa jälkeen, etten tarvitse kumpaakaan. Moni kantaa pullotettua vettä parkkipaikalla odottavaan autoon, vaikka hanavesi on juomakelpoista ja kohtuullisen hyvää.

Ruoka-annokset ovat ravintoloissa usein niin suuria, että ylijäämä riittää toiseksi ateriaksi. Moni ottaa tähteet mukaansa, mutta valitettavasti doggie bag on tyypillisesti kertakäyttöinen muovilaatikko, jota ei kierrätetä. Valveutuneimmat kuljettavat mukana omaa lounaslaatikkoa ylijäämien kuskaamista varten. Aion liittyä heidän hatunnostonarvoisiin riveihinsä pian.

Minulla ei viime vuosina kertyneiden lentokilometrien jälkeen ole paljonkaan varaa paheksua. Olen aivan yhtä ristiriitainen kuin amerikkalaiset. Lakritsipiippuvallankumouksella ei ole pamflettia, mutta jos olisi, siinä puhuttaisiin vähemmän, paremman ja hitaamman puolesta. Todelliset mullistukset piilevät pienissä teoissa ja suurissa tekemättä jättämisissä (Kukka, 2/2010).