Avainsanaan ‘paluu’ liitetyt artikkelit

Kiire hengittää

Posted: 05/05/2017 in Uncategorized
Avainsanat:, , , ,

Pienistä kirjeistä on tullut hyvä tapa, mutta kaikkeen ne eivät taivu. Siksi on aika rikkoa hiljaisuus.

Koska jostain on aloitettava ja kiirettä riittää, aloitan joogaopettajan aiemmin tällä viikolla lukemasta tekstistä: ”I lied and said I was busy / I was busy / But not in a way most people understand / I was busy taking deeper breaths / I was busy silencing irrational thoughts / I was busy calming an irrational heart / I was busy telling myself I am okay / Sometimes this is my busy / And I will not apologise for it.”

Lakritsipiippuvallankumous jatkuu, ja nyt siitä on taas aika kirjoittaa myös tässä blogissa, suomeksi, ilman ammatillisia tarkoitusperiä.

Mainokset

Ajan kanssa arkiset asiat saattavat muuttua näkymättömiksi, kunnes jokin tekee ne taas näkyviksi.

Tänään julkaistu XKCD pysäyttää ihmettelemään, miten rutiininomaisesti mannertenvälinen sompailu nykyään sujuu. Aina ei ole ollut niin, että perheenjäsenten tai työkavereiden kanssa juttutuokiosta sovittaessa pitäisi ajatella tähän tapaan:

Ei aika kuitenkaan ainoastaan pyöri, se myös kulkee eteenpäin – sellaisella vauhdilla, että hetkittäin hirvittää. Berkeley-vierailua on jäljellä enää vähän yli kolme kuukautta. Se tuntuu kauhean vähältä, liian vähältä.

Onneksi on sisko, joka vinkkaa videosta, jonka avulla on helppo generoida kaipuu Suomeen. Kesästä tulee kivaa, en epäile sitä vähääkään.

Heikoimpina hetkinäni ajattelen silti yhä ellipsejä, sillä sen olen oppinut, ettei lähtemisen tarvitse olla binääristä.

Kampuksen vanhimmassa talossa, akateemisessa päämajassani South Hallissa tuoksuu tutulta. Kaikki on paikallaan, kaikki hymyilevät.

Minut nähdessään dekaani ryntää halaamaan. Seuraa kaksisuuntaista hehkutusta siitä, miten hyvä asia paluu on. Ensimmäisessä työkokouksessa professori on asiaankuuluvan tohkeissaan uusista merisuolalla maustetuista lakritsipiipuista.

Vanha henkilökuntakortti toimii sellaisenaan.

Kirjasto-oikeuksien päivittämiseen tarvitaan yksi hymy ja minuutti.

View to GG

Ja koska päivä on kirkas, Campanilen juurelta näkyy Golden Gate. Ohikulkevalle turistiryhmälle kerrotaan juuri, että mitään, mikä häiritsisi tätä näkymää, ei ole luvallista rakentaa. Näköala on suojeltu, koska Berkeleyn opiskelijoiden on tärkeää muistaa aina suunnata katseensa myös suurempaan maailmaan.

Tätä kaikkea on ollut ikävä.

Varpunen

Posted: 27/09/2012 in Uncategorized
Avainsanat:, , , , ,

Kotiinpaluun ensimetreillä on helppo idealisoida ja innostua.

Suomessa on maailman parhaat suihkut. Täällä on ruisleipää, salmiakkia, hedelmäkarkkia ja maitohylly, jonka valikoimia ymmärrän.

On myös vanhan työpaikan uusi toimisto, jossa riemullisten jälleennäkemisten määrä yllättää. Säkkituolit ja lattea valmistava kahvikone eivät ehkä ole hyvän arjen tae, eivät edes sen riittäviä tai välttämättömiä ehtoja, mutta kyllä niistäkin kannattaa ilahtua.

Ulkona tuoksuu syksyltä. Sisällä on mukava istua syömässä linssikeittoa sateen rummuttaessa ikkunaa. Silloin puhutaan työelämistä, teleporteista ja politiikasta.

Se, että alku tuntuu helpolta, on hyvä. Sekin on hyvä, että paluun jälkeisiä syksyjä on nähty jo niin monta, etten silti oleta, etteikö tulisi myös niitä päiviä, joina varpusenväriseen taivaaseen on vaikea suhtautua  lempeästi.

It was right for her to leave, and it was right to go back.” kirjoittaa Chris Guillebeau.

Lause ei kerro minusta, mutta se osuu oikeaan. On tärkeää lähteä, ja tekee hyvää palata. Molemmille puolille Atlanttia. Elämä on enemmän eestaas kuin joko – tai. Se on enimmäkseen riemullista, jännittävää, ja palkitsevaa, mutta välillä myös kuluttavaa, turhauttavaa, ja pelottavaa.

Suomen keväässä tajuaa olevansa talven jäljiltä elossa ja tahtovansa lisää. Se on mahtava tunne. Helsingin toukokuussa kaikki kukkii yhtä aikaa. Itärajalla mökkirannassa taitetaan kesän ensimmäinen vihta ja paistetaan muurikkalettuja.

Kalifornian auringon alla saa osallistua valmistujaisiin, joissa melkein kaikki ovat tuttuja. Sekin on mahtava tunne. San Franciscon sumua kannattaa uhmata, kun suuntana on Shanghai Dumpling King tai baseball-ottelu. Viikossa ehtii valtavasti, kun tietää, että aika on kortilla.

Itärannikkolla, vaikeanimisessä osavaltiossa, on Boston ja joen vastarannalla Cambridge. Siellä odottaa harjoittelupaikka ja työyhteisö, jonka ajatteleminen aiheuttaa hyvänlaatuista levottomuutta. Se vasta mahtava tunne onkin.

Mutta kun elämä on monessa paikassa yhtä aikaa, on aina poissa jostakin. Se ei ole välinpitämättömyyttä, vaan väistämättömyys. Koska yhteyksiä voi kuitenkin vaalia välimatkojenkin yli, aion merestä ja rannikosta riippumatta taistella lakritsipiippuvallankumouksen puolesta, lopulliseen voittoon asti.

Nyt se sitten tuli: kulttuurishokki.

En edelleenkään ole hetkeäkään katunut, että palasin Suomeen suunnitellusti. On siistiä asua samalla mantereella, samassa maassa, samassa kaupungissa, jopa samassa kaupunginkolkassa lukuisien elämäni merkkihenkilöiden kanssa. On mielekkäitä projekteja, joita ei voisi samalla tavalla viedä eteenpäin, jos olisi jossain muualla. Ruisleivän ja irtokarkin helppo saatavuus ilahduttaa.

Siitä ei tietenkään olekaan kysymys, vaan siitä, miten pienet asiat ärsyttävät enemmän kuin pitäisi. Niistä ahdistuminen tuntuu hölmöltä. Tuskastuttaa, etten osaa vain kohauttaa hartioitani, häiriintymättä.

Järjellä voi tajuta, että kaikki on hyvin. Järkeily on kuitenkin laimea lohtu, kun haluaisi vain iisisti solahtaa tähän kaikkeen ja tuntea olevansa kotonaan. Hetken jo näytti, että juuri niin se tällä kertaa menisi, mutta näköjään nämä paluun jälkeiset syksyt ovat aina, hetkittäin, vähän mitä ovat.

Myös haaste on siis sama kuin viimeksi, vaikka marraspako tekeekin siitä vähän helpomman: Paluun jälkeen edessä oli vaihtovuoden ehkä vaikein asia: pysyä avoimena, uteliaana ja onnellisena Suomen syksyssä, ihan oikeassa arjessa. Uskoin onnistumisen olevan mahdollista ja tiesin yrittämisen olevan.

Rautatieasemalla tuoksuu korvapuusti. Mökkijärven pinta on tyyni, savusaunan löylyt pehmeät ja mustikat sinisiä myös sisältä. Olen Suomessa.

Näinä päivinä moni kysyy, olenko nyt palannut lopullisesti. Haluan vastata rehellisesti. Kerron vuokrasopimuksen olevan voimassa toistaiseksi. Sanon, etten enää usko suurisuuntaiseen lähdön, paluun ja pysyvyyden retoriikkaan.

En väitä unohtaneeni kesäloman aikana, mitä kaikkea Kaliforniaan jäi, mutten myöskään kiistä, etteikö Suomessa olisi sellaisia iloja, joita en ole kunnolla muistanut. On jälleenrakennustöitä, mutta myös sellaisia ystävyyksiä, joihin luiskahtaminen ei vaadi ponnistuksia: valmistetaan pastaa, lennätetään leijaa ja pilaillaan tulevan syksyn lohduttomien iltojen kustannuksella.

Vanhan kaavan mukaan juuri nyt pitäisi kirjoittaa teksti otsikolla Paluu ja löydä sen loppuun viimeinen piste. Koska tämä on business as the new usual ja uusia pelisääntöjä vasta määritellään, minulla ei ole vähäisintäkään aikomusta tehdä niin.

Lakritsipiippuvallankumous ei ole ohi.