Avainsanaan ‘paluumuutto’ liitetyt artikkelit

Yhtenä päivänä jätän rakkaan ullakon taakseni, raahaan lumilaudan ja kitaran lentokentälle, juon viimeiset lähtökahvit ja astun lentokoneeseen.

Seuraavana saavun Suomeen.

Kesäkuun alussa joka toinen päivä on deadline. Journaalin erikoisnumero lähtee painoon, kuusi vuotta työn alla ollut artikkeli hyväksytään julkaisuun, ja jollain ihmeen tavalla kaikki tarpeellinen saadaan tehtyä aikanaan. Sitten kun töitä on tehty enemmän kuin sielu sietää, eikä jaksaisi enää päivääkään enempää, lähdetään Lappiin. Siellä on viileää, valoisaa ja lupa levätä.

Heinäkuu tuo tullessaan kauan kaivatun arjen: polkupyöräilyä, puistojoogaa, rauhallisia työpäiviä, myöhäisiä iltoja jalkapalloa katsellen. Uusi Kaisa-kirjasto ilahduttaa, kuten myös sen hyllystä silmiin osuva pino käytössä kuluneita Otteita verkosta.

2014-07-09 13.35.52

Kotimaan matkailu maistuu, mutta samalla valmistellaan jo seuraavaa muuttoa. Syyskuun alussa karavaani kulkee Tukholmaan, uusien töiden perässä. Det kommer att vara jätteroligt.

 

Mainokset

Vaalituloksia tähytessä ensimmäinen reaktio oli typertynyt epäusko. Toinen oli ajatella tämän olevan se viimeinen niitti, joka tekee paluumuuton mielekkyyteen uskomisesta mahdotonta. Sisko sanoi, ettei voi kieltääkään, jos päätän jäädä.

Mutta sitten, vähitellen, tuli muita ajatuksia.

Mieleen palasivat Ville Blåfeldin sanat Helsingistä: Tämä kaupunki on meidän tarinoitamme varten. Niin on koko maa, eikä kukaan voi päättää toisen puolesta, keitä kenenkin meihin kuuluu. Suomen on pysyttävä minun reittikartallani, koska meidän tarinoissamme on vielä niin monia kirjoittamattomia lukuja.

Muistin, miten naapuri sanoi vuosia sitten puheessaan, että isänmaa on paikka, jonka voi tuntea kodikseen myös silloin, kun kukaan ei ole siivonnut tai kaapista löytyy luurankoja. Tänään pohdin kodin olevan sellainenkin, että kun siellä vallitsee sekasorto, tapana on siivota, ei muuttaa pois.

Ja sitten on se elokuvasta opittu, mikä pitää paikkansa myös todellisuudessa: Die besten Ideen leben weiter.

Työkaverin tytär oli viime viikolla kysynyt isältään miksi minuutit ovat sellaisia, että ne menee jo. Samaa mietin minäkin tajutessani ensimmäisen vuosineljänneksen päättyvän parin päivän päästä. Lukukautta on jäljellä alle kaksi kuukautta, täkäläisiä töitä vähän yli kolme. Ohikiitävä aika herättää avutonta kauhua.

Paluumuutto Eurooppaan luikertelee keskusteluihin. Suomessa odottaa paljon, mistä innostua, mutta sitä kaikkea on silti vähän pelottavaa ajatella. Jopa kesäloma, joka tulee epäilemättä sisältämään tolkuttoman huikeita hetkiä, herättää ristiriitaisia tunteita, koska se tarkoittaa matkaamista yhä kaemmas vallitsevasta arjesta. Sovittelen päähäni erilaisia ajatuksellisia hattuja löytääkseni näkökulman, josta käsin uskoa siihen, että hurjan hyvin voi olla niin tässä kuin tulevaisuudessakin.

Tämä on se hetki, kun kauniita unia nähdessään pelkää aamunkoittoa, vaikka siihen on vielä tuntikausia – tai se, kun päiväunilta ei millään tahtoisi herätä, vaikka tietää, ettei silmät auki ole välttämättä huonommin.