Avainsanaan ‘retoriikka’ liitetyt artikkelit

50 vuotta sitten Martin Luther King Jr. piti puheen unelmasta. Siitä puheesta puhutaan edelleen.

Eilen Obama puhui samassa paikassa: And that’s the lesson of our past. That’s the promise of tomorrow — that in the face of impossible odds, people who love their country can change it.

Tietysti hyvissä yhteiskunnissa innostavan retoriikan rinnalla täytyy olla toimivia rakenteita. Sama pätee yliopistoihin.

Välillä huolestuttaa miten järjestelmien ja niiden vaikutuspiirissä elävien ihmisten oikein käy. Silloin on yritettävä olla kuin Desmond Tutu: I’m not optimistic, no. I’m quite different. I’m hopeful. I am a prisoner of hope.

Kuten porvoolaisen gallerian kahvihuoneen seinällä olevassa kortissa takavuosina sanottiin: Olemme kaikin tavoin ahtaalla, muttemme umpikujassa.

 

Mainokset

Sisu

Posted: 07/11/2012 in Uncategorized
Avainsanat:, , , , , , , ,

Vapaus voittaa rahan, sanoo tutkimusryhmä. Marraskuussa on parempi panostaa onnellisuuteen kuin tulokseen, sanoo joogaopettaja. Toivosta on pidettävä kiinni, sanoo jatkokaudelle valittu Obama.

Neljä vuotta sitten minä muiden mukana luulin presidentin tarkoittavan toivolla jotain uutta, jotain hauskaa, haaveellista ja käänteentekevää. Jotain sellaista, millaisesta amerikkalainen retoriikka maalaa sävähdyttäviä sankaritarinoita.

Tänä aamuna selvisi, että kun Obama puhuu toivosta, hän itse asiassa tarkoittaa sisuaI have always believed that hope is that stubborn thing inside us that insists, despite all the evidence to the contrary, that something better awaits us so long as we have the courage to keep reaching, to keep working, to keep fighting.

Juuri siitä horjumattoman itsepäisestä luottamuksesta mahdollisuuteen tehdä maailmasta parempi on nyt pidettävä kiinni, sanon minä.

Retoriikka on erilaista kuin Amerikassa, mutta kyllä Suomessakin unelmoidaan ja ollaan uteliaita.

Ateneumissa on näytteillä Schjerbeckin elämäntyö. Se on tarina Helenistä, joka kaipasi Pariisia, vapautta ja työrauhaa.

Kiasmassa järjestetty urbaani festivaali Megapolis kokosi yhteen kaupunkiaktivisteja, virkamiehiä, poliittikoja ja meitä muuten vain uteliaita. Iltapäivä oli polveileva ketju ideoita ja kokemuksia uuden testaamisesta uudessa paikassa uudella tavalla.

Korjaamossa lauloi pian esikoislevynsä julkaiseva Tiiu Helinä ja entistä abstraktimman taiteellinen Husky Rescue, jonka keikalla sai lojua lattialla ja antaa ajatusten harhailla.

Taivallahden rantakallioilla lenkkeilijää kohtasi syksyinen sunnuntaiaurinko.

Avokadokakun äärellä fiilisteltiin tukea vastaan seisomaan oppinutta alle vuoden vanhaa viikaria.  Kaikki kiinnostaa, kun missiona on ottaa tunnustelemalla ja maistelemalla selville, mistä tässä maailmassa oikein on kyse.

Viikonloput ovat mahdollisuus mennä paikkoihin, joihin arkena ei ehdi.

Bussimatka Bostonista New Yorkiin kestää suunnilleen yhtä kauan kuin junamatka Helsingistä Pohjois-Karjalaan – ellei bussi sitten hajoa matkan varrella, missä tapauksessa matka kestää vähän kauemmin. Siitä ei pidä hermostua.

Perillä, olipa kyseessä sitten kesämökki tai suurkaupunki, eletään elämää, joka on erilaista kuin arki.

Kotimatkalla ehtii ajatella sitä, miten Amerikasta on neljässä vuodessa tullut sillä tavalla oma, että ilta toisensa jälkeen, nukkumaanmenoajan jo mentyä, tuntuu tarpeelliselta seurata puoluekokouksia telkkarista. Niiden tunnelma on kuin kisakatsomossa lätkäfinaalin aikaan. Michelle, Bill ja Barack pitävät puheita, joita voisi seurata vaikka vain retorisina taidonnäytteinä. Ihan niin yksinkertaisen viileää etäisyyttä en enää osaa ottaa.

Linja-auton huristaessa keskellä viikonlopun paluuliikennettä on hyvää aikaa ajatella myös sitä, että harjoittelun jäljellä olevat päivät voi nyt laskea sormin. Siitä riittää taivasteltavaa vielä maanantaiaamuksikin.

Tämä kesä on kaiken kaikkiaan vähän kuin tavallista pidempi viikonloppumatka. Siksi kenellekään ei oikeasti tule yllätyksenä sekään, että kotimatkalle on lähdettävä aina aivan liian pian.

Reid Hoffman paljasti pari viikkoa sitten ISchoolin valmistujaispuheessa menestyksen salaisuuden: on ajateltava eri tavalla kuin muut ja oltava oikeassa. Erityisen tärkeää on näiden kahden yhdistelmä, kuulemma.

Chris Anderson piti puheen Harvardissa. Hän yllätti vastavalmistuvat neuvomalla heitä olemaan seuraamatta intohimoaan – ei ainakaan suoraan, ei vielä. Parempi olisi tehdä asioita, jotka voimauttavat, olla väsymättömän utelias, kuunnella, oppia. Kaiken luovan hulinan keskellä tarvitaan itsekuria: häiriöiden aikakaudella maailmaa muuttavat ne, jotka pystyvät jättämään useimmat keskeytykset huomiotta.

New York Timesin kolumnissa David Brooks kyseenalaistaa valmistujaispuheiden yksilökeskeistä paatosta. Hänen mielestään menestyneimmät nuoret ihmiset eivät harjoita itsetutkiskelua ja suunnittele sitten elämäänsä. Ei, he katsovat ulos maailmaan ja havaitsevat jonkin ongelman, jota ratkaisemaan ryhtyminen määrittelee elämän suunnan. Elämän tarkoitus ei ole löytää itseään, vaan hukata itsensä, uppoutumalla johonkin suurempaan.

Kaikkien puheenvuorojen pohjalla piilee sama retoriikka: Tärkeää on tehdä merkittäviä asioita, ratkaista suuria ongelmia, muuttaa maailmaa. Jokaisella on siihen mahdollisuus ja velvollisuus. Ajattelutapa on kaunis ja kauhea. Tämä asenne tekee Amerikasta ihanan energisen – ja julman vaativan. Brooks summaa asian ytimen: Ihailemme kaikkein eniten erinomaisuutta, emme onnellisuutta.