Avainsanaan ‘runo’ liitetyt artikkelit

Katukiveystä kannattaa pitää silmällä.

Joskus löytyy runo. Tällä viikolla löytyi hyvä ohje, jonka onnitellen omistan 63-vuotiaalle syntymäpäiväsankarille:

Lisätietona kerrottakoon, että ensimmäinen viikko uudessa työssä on paketissa. Melkoinen brain candy land.

On liian monta viikkoa siitä, kun viimeksi levitin joogamaton lattialle ja asettauduin kolmijalkaiseen koiraan hengittämään huolet pois. Jokin joogasta on kuitenkin läsnä koko ajan.

Kiireisen aikataulun keskellä yksittäiset hetket ovat rauhallisia, kun niihin vain malttaa pysähtyä. Sanomalehteä lukiessani ja käsiä tiskivedessä uittaessani koitan keskittyä siihen, että olen kotona. Luen ratikassa pyörivät runot. Ja vaikka säntäänkin yhdeltä reissulta toiselle, tiedän jostain välistä aina löytyvän sen hetken, jolloin saa loikoilla rantakallioilla kiireettä tai ajatella junassa keskeytyksettä.

Harmaan taivaan alla, sateessa liikennevaloissa seistessä huomaan ahdistukset ja pelot – ja annan niiden sitten mennä, tuomitsematta. Kirkasvalolamppu muistuttaa, ettei syksyn lähestyessä tarvitse leikkiä sen reippaampaa ja rohkeampaa kuin on.

Hymyilen, kun näen, että joku on tussannut alikulkutunnelin seinään oivalluksen: Hengitys on kotonaan kaikkialla.


Donnerilaisen kirjakerho-opin mukaan lukeminen kannattaa aina.

Kirjat ovat Amerikassa halpoja, erityisesti, kun niitä ostaa käytettyinä tai Amazonin ilmaisen kotiinkuljetuksen turvin. Rajoittelematon ostaminen tuntuu vieraalta, kuten rationaaliset asiat usein. Lukemattomien kirjojen pinon kasvaessa ajattelen Mustassa joutsenessa kuvailtua Umberto Econ kirjastoa ja olen tyytyväinen. Lukemattomat kirjat ovat paljon arvokkaampia kuin luetut. Se, että yhä suurempi osa työn kannalta tärkeistä kirjoista on ensi syksynä työhuoneen kirjahyllyssä tyrkyllä, tekee elämästä helpompaa ja tutkimuksesta jouhevampaa.

Olen kuitenkin tehnyt periaatepäätöksen olla ostamatta kaunokirjallisuutta, sillä tekstitaiteen omistaminen ei tällä hetkellä tunnu tarpeelliselta. Berkeleyn julkinen kirjasto pursuaa yllätyslöytöjä, sellaisia, joissa todetaan, että ehkä, jos on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, liian monet asiat voivat olla mahdollisia. Yliopiston kirjastossa on niin kauniita paikkoja, että on vieläkin vaikea uskoa, että voin noin vain luvan kanssa istua niissä niin paljon kuin haluan.

Helsingin luottojengi pystyttää lukupiiriä, onnellisesti vihdoin ilman minkäänlaisia yliopisto-opiskelullisia päämääriä. Sellaiselle on aina löydyttävä aikaa. Klubi-iltoja odotellessa voi lukea runon päivässä.

Paluu arkeen tuntuu melkein epäuskottavan riemukkaalta. Silti, vaikkei töihin tarttuminen olekaan vastenmielistä, viikonlopuissa on oma hohtonsa.

Eilen tanssitunnin jälkeen söin lounasta Farmer’s Marketilla ja lähdin sitten seikkailemaan suurempaan hippikaupunkiin. Tulin vihdoin menneeksi beat-kulmille City Lights-kirjakauppaan, kiipesin Telegraph-kukkulalle ja kävelin China Townin halki. Illalla päädyttiin kulttuurikuppilassa siihen yhteen ainoaan pöytään, jonka kohdalla seinälle on ripustettu vuonna 1988 julkaistu suomenkielinen lehtijuttu kyseisestä kapakasta. Kirjoittaja kertoo siinä jättäneensä sydämensä San Franciscoon.

Berkeley Repin tarjoilema Mike Daiseyn monologi The Last Cargo Cult muistutti, miksi teatterissa pitäisi käydä paljon useammin. Teatterin edustalta, keväiseltä kadulta löytyi runo: