Avainsanaan ‘rutiini’ liitetyt artikkelit

Tänä syksynä saa sanoa kyllä.

Olen antanut itselleni luvan innostua kaupungista: sen lämpimänväristen kivitalojen kauneudesta, metsäntuoksusta lenkkipolun varressa, lähikahvilan maitokahvista ja kardemummapullasta. On onni löytää näin suuri ja kansainvälinen kaupunki näin läheltä Suomea.

Aion nyt viihtyä, suunnittelematta seuraavaa siirtoa. Siksi laadukkaat rutiinit ovat tärkeitä. Asialistalla on ainakin leikkokukkien hankkiminen viikkosiivouspalkkioksi, rauhalliset lukuhetket työmatkalla aamuin illoin ja vähintään yksi kunnollinen vapaapäivä viikossa. Kaikkia on jo kokeiltu.

Uusi työ kannustaa sanomaan kyllä uusille seikkailuille. Kyn pyydettiin, hyppäsin mukaan kirjoittamaan CHI-paperia kolmanneksi pyöräksi skotlantilais-portugalilaiseen tiimiin. Kävin luennoimassa jakamistaloudesta Kunglika Tekniska Högskolanilla. Ensisilmäyksellä KTH:n kampus on kaunis ja meininki hyvä.

Ja kun kutsuttiin, menin studiovieraaksi Docventuresiin. Puhuttiin muun muassa totuudesta, profiilityöstä, uuden ja vanhan median yhteispelistä, sosiaalisista kuplista ja hakukoneista.

Kotiutumisen ja omien rajojen ravistelun lomassa voi onneksi myös käydä vuoristofilmifestivaalilla ja lukea runoja, yrittäen ottaa molemmista opikseen: live free of possessions / and full of belonging.

Mainokset

Kalifornia on seikkailuja ja yllätyksiä.

Täällä on paras odottaa odottamatonta, kuten siskon matkoillaan ikuistamassa katutaideteoksessa neuvotaan. Koskaan ei tiedä, milloin San Franciscoon saapuu kirjakiertueelle kollega YK-ajoilta. Siitä sen sijaan voi olla melkein varma, että Iron & Wine yllättää keikallaan tavalla tai toisella.

Image

Mutta Berkeley on myös rauhaa ja rutiineja.

Arkipäivinä toimistolle voi kävellä aamuauringossa, juoda teetä ja lukea New York Timesin verkkoversion, väkertää artikkelikäsikirjoitusten parissa häiriöttä, syödä melkein aina samoissa paikoissa vaikka muitakin olisi, ja käydä kotimatkalla urheilemassa. Keskellä viikkoa on usein parasta yrittää olla se tylsä tyyppi, joka menee ajoissa nukkumaan.

Taikuus tapahtuu tavanomaisen lomassa, esimerkiksi silloin, kun lounaalta palatessa Sproul Plazalla esiintyy a cappella -ryhmä, marssiorkesteri, tai ennalta tuntematon tanssiseurue. 

Tämä on sellainen viikko, jona olisi helppo sortua tarkastelemaan elämää Suomen ja Yhdysvaltojen välisenä maaotteluna. Ei pitäisi. Kahtiajako ei kannata.

Paluufiiliksistä kysyville vastaan, että on melkein pelottavaa, miten helposti Kalifornian arkeen voi luiskahtaa: kampus vilisee tuttuja kasvoja, jooga- ja tanssituntien rutiinit ovat tutut, kadut siellä missä kuuluukin, ja neljän kuukauden jälkeen ravintolatkin voittopuolisesti vanhoilla paikoillaan.

Täällä on tämä todellisuus, ja tuntuu melkein kuin en olisi poissa ollutkaan. Ihmeellistä on, ettei se tarkoita, etteikö Helsingin-elämä silti olisi totta sekin.

Pörssiyritykset tekevät osavuosikatsauksia kvartaaleittain. Minä päätin tehdä pienen välitilinpäätöksen ensimmäisen Amerikassa vietetyn vuosikahdeksanneksen päätteeksi.

Kuudessa viikossa vieras ehtii muuttua tutuksi, seikkailu arjeksi. Vuosikahdeksannessa ehtii syntyä rutiineja, tottumuksia ja paikallistietämystä. Osaan pieniä asioita, joita yleensä unohtaa arvostaa, jos asuu pitkään samassa paikassa – esimerkiksi tietoa siitä, mitä katua pitkin kannattaa pyöräillä kotiin, ettei joudu tarpeettomaan ylämäkeen tai ajamaan liikennettä vastaan, tai varmuutta siitä, mitä appelsiinimehua haluaa aamulla juoda.

Vauhdin hidastamisesta on kummunnut fiilis siitä, että aikaa on ja se riittää kyllä kaikkeen oleelliseen. Olen lennättänyt leijaa, hengittänyt turhaumia ulos joogatunnilla ja kävellyt kenkäni pilalle. Olen tottunut käymään kirjastossa ja tanssitunnilla, mutta myös harjoitellut tosi-tv:n katsomista sohvalla istuen ja peiton alle jäämistä, vaikka lähistöllä olisi tarjolla useita mielenkiintoisia tapahtumia.

En muista, koska olisin viimeksi elänyt näin kaikkinaisessa rauhassa. Tahdon keksiä keinon säilyttää tämän tunteen talven yli.