Avainsanaan ‘sade’ liitetyt artikkelit

Sade rummuttaa ikkunaa. On hyvä herätä ropinaan pitkän talven päätteeksi.

Sadepäivän ajoitus on otollinen. Tänään oltiin jo muutenkin päätetty mennä päivänäytökseen katsomaan hömppäleffaa.

Sen jälkeen voisi laittaa villasukat jalkaan ja jatkaa lukupiirillä työn alla olevan Märta Tikkasen Tvån parissa. Jossain innonpuuskassa ajattelin, että voin ihan hyvin lukea sen ruotsiksi. Sivut kääntyvät verkkaisesti. Se ei haittaa, kun hyvitykseksi saa makustella sellaisia sanoja kuin långtråkig.

Huomenna Areenaan tulee seurava jakso Opiskelijaelämää. Yle Femman Studieliv on tyylillisesti paluu 90-luvun viattomaan tosi-tv-aikaan, jolloin viihteeksi riitti perusmeiningin seuraaminen ilman kilpailua tai spektaakkelia. Riittää se vieläkin.

Kirjoitustöiden lomaan mahtuu pieniä iloja.

Tänä viikonloppuna olen kuunnellut sadetta, katsellut pilviä ja paikannut aukkoja sivistyksessä.

Perjantaina ohjelmassa oli Dr. Strangelove. Tajuan nyt vähän paremmin, miksi elokuvakriitikot pitävät elokuvaa niin suuressa arvossa. Tämä on yksi niistä, jotka vaativat useita katselukertoja.

Eilen menin pieneen teatteriin katsomaan Viettelysten vaunuaActor’s Theatre on Kellariteatterin paikallinen vastine – sikälikin, että ilman sisäpiirivihjettä en ehkä koskaan olisi oivaltanut etsiytyä paikan päälle. Ja se olisi ollut menetys.

Kaikkein parasta on kuitenkin ollut suunnittelematon aikaansaamattomuus sekä se, että vaikka olen alkanut nähdä unia muutoksesta, ne eivät kaikki ole painajaisia.

Kalenteri täyttyy huikeista asioista. Muutaman viikon päästä on TEDxBerkeley, maaliskuun alussa täkäläisten opiskelukavereiden touhuama epäkonferenssi InfoCamp Berkeley. Pian on myös kiinalainen uusi vuosi ja super bowl.

Tapahtumisen paljous on riemukasta, mutta tekee väistämättömän selväksi, ettei itsestään pääse eroon edes muuttamalla maailman toiselle laidalle: ollaan jälleen kerran hyvin lähellä tilannetta, jossa viikossa eivät tunnu riittävän päivät eikä viikonlopuissa illat olla kaikissa niissä hetkissä, joissa haluaisin olla. Tuplabuukkaushulinoissa on haettava tasapainoa malttamisen ja määrätietoisen optimoinnin välillä.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin olla onnellinen siitä, että kun pääsee perille monta tuntia myöhässä, pitkällisen joukkoliikenneseikkailun uuvuttamana ja sateen uittamana, vastaanotto on iloisen ystävällinen muttei etäisen kohtelias. Joku kysyy palasinko San Franciscosta uimalla, toinen pohtii ylitinkö Bay Bridgen pyöräillen. Kumpikin tietää olevansa väärässä, mutta tajuaa myös, että vähän kun kuittaillaan on heti paljon kotoisampi olo. Palautekeskustelun jälkeen syödään nallekarkkeja.

Eilisiltapäivänä San Franciscon oopperatalolle kävellessäni mietin, onko sumuisuudessa sellainen piste, jonka jälkeen on älyllisesti epärehellistä väittää, ettei sada.

Figaron häiden kenraaliharjoituksissa tarjoiltiin nautittavan koomisen mutkikkaita juonikuvioita. Harvoista näkemistäni oopperoista juuri tämä oli ehdottomasti hauskinta hömppää. On hölmöä ylistää korkeakulttuuria ja parjata telkkariviihdettä, sillä molemmat tarjoavat parhaimmillaan samaa puhdistavaa irtautumista omasta arjesta.

Amerikkalaisella yleisöllä on mutkattoman mahtava tapa elää mukana esityksessä kuin esityksessä. Aplodit raikuvat aina tilaisuuden tullen, eikä bravon huutamiseen liity himaslaista kainostelua. Ennen tätä kesää pidin suurta osaa amerikkalaisuuden raikuvuudesta turhanaikaisena teeskentelynä. Sellaista se varmasti välillä onkin. Olen kuitenkin alkanut epäillä, että jos ilmaisee enemmän tunnetta, vähitellen vääjäämättä myös tuntee enemmän ja vahvemmin. Pidän siitä, ettei harmaa ole täkäläisen tunneskaalan pääväri.

Säästä kiinnostuneille tiedoksi, että viime yönä tapahtui se, mitä ei pitänyt enää tänä vuonna tapahtua. Satoi.

Olen uudesta syksystä innoissani kuin fuksi tai se takavuosien tarinan pikkutyttö, jolla oli reppukin vielä ostamatta.

Suomalaiset yliopistot tarjoavat loistavia resursseja ja kokemukseni mukaan lähes rajoittamatonta vapautta. Se onnellinen sekamelska, jota olen elänyt viimeiset seitsemän vuotta, ei olisi ollut mahdollinen missään muualla. Minua on hyvin harvoin kielletty tekemästä mitään. Välillä on kuitenkin mukavaa, jos kaikkia taikoja ei tarvitse tehdä itse.

Geneveen mennessä en odottanut opinnoilta paljoakaan. Sain odottamattomasti oivaltaa, miten hyvää opiskelu ja ennen muuta opetus voi parhaimmillaan olla. En tiedä, olisinko koskaan ryhtynyt jatko-opiskelijaksi, ellen olisi ensin päätynyt Mathilde Bourrierin ja Karine Lempenin kaltaisten, Berkeleyssäkin opiskelleiden, naisten oppilaaksi.

Tänne tullessa tilanne oli toinen. Vaikka pidän puuterilunta, kielitaitoa ja uteliaisuutta uudelle edelleen hyvinä syinä lähteä uusiin paikkoihin, muutin maailman kääntöpuolelle myös akateemisin perustein. Tiesin olevani tulossa loistavaan yliopistoon, tekemään töitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät mistä tutkimuksessani on kysymys.

Geneven aikojen perusteella olen osannut kaivata sitä elävää ja intoa kipunoivaa akateemista kulttuuria, jollainen täälläkin on. Kolmea kurssiani, joista kaksi alkoi tällä viikolla, vetää kolme hienoa miestä: täkäläinen ohjaajani Coye Cheshire, sosiologian laitoksen Robb Willer ja BiDin Björn Hartmann.  Luennot ovat olleet kuin sade pitkän kuivan kauden päätteeksi.