Avainsanaan ‘sähköposti’ liitetyt artikkelit

Silloin tällöin minulta kysytään, mihin minä oikein käytän työaikani. Yksi helppo vastaus on, että kirjoitan työkseni.

Se on totta. Ei koko totuus, mutta paikkansa pitävä, moninainen osatotuus.

Kirjoitan sähköpostiviestejä, en uskalla edes arvailla kuinka monta sataa kuukaudessa.

Kirjoitan rahoitushakemuksia. Kaikki eivät koskaa realisoidun kohonneena saldona, mutta kunhan kirjoittaa riittävän useita, tarpeeksi moneen koukkuun tarttuu kala.

Viime viikolla kirjoitin tutkimuslupahakemuksen. Sellainen on tehtävä, jos aikoo haastatella ihmisiä amerikkalaisesta yliopistosta käsin.

Tietysti kirjoitusvuoroaan odottavat aina myös varsinaiset työt: konferenssipaperit, journaaliartikkelit, tutkielmat ja kirjanluvut. Niiden kirjoittaminen on kaikkein vaikeinta ja kaikkein palkitsevinta. Joskus tulevaisuudessa listaan liittyvät toivottavasti myös kokonaiset kirjat. 

Joinain päivinä kirjoitan jo tehdyistä teksteistä lyhyempiä, varioituja versioita: lehdistötiedotteita ja suunnattuja poimintoja erilaisille yleisöille. Tänään oli juuri sellainen päivä. Lopputulokset ovat luettavissa RajapinnassaJakamistalous.fi:ssä ja Social Media Collectiven blogissa.

Mainokset

Sukattoman kesäarjen perään olisi helppo haikailla, mutta jotain mukavaa on siinäkin, että aamulla töihin lähtiessä saa valita päivän tunnelmaan sopivan kaulaliinan.

Pidän siitä, miten monien ihmisten kanssa minun Suomessani syödään lounasta, juodaan kahvia ja haluttaisiin ehtiä tehdä yhdessä enemmän kuin juuri nyt on mahdollista. Sähköpostin ja Twitterin ansiosta lähellä tai vähintäänkin nopeasti tavoitettavissa ovat myös valtameren takaisten todellisuuksien tärkeät henkilöt.

Helsingistä on helppo viehättyä, kun kotimatkalla hyppää äkkiarvaamatta kulttuuriratikan kyytiin. Klovnit lausuvat runoja. Ruskeaan vakosamettipukuun sonnustautunut attasea-salkkuinen mies aplodeeraa muiden mukana. Ulkomaiset turistit ovat innostuneesti ymmällään. Niin olen minäkin.

Ruokakaupan kassajonossa naurattaa: karkkihyllyssä on uutuuspussi nimeltä Pikkuhässäkkä. Tästäkin syksystä taitaa kehkeytyä juuri sellainen.

On huojentavan hyvä olla. Tämä muutos on käsikirjoitettu huolella.

Kaipuu on pienissä hetkissä: lounasburritosta voi vain haaveilla, yrittäessään tuloksetta avata hillopurkin muistaa asuvansa kämppiksettömässä kodissa ja sormet tapailevat laukun sangassa roikkuvan pyöräilykypärän rikkinäistä aurinkolippaa turhaan – vain tajutakseen, että tämä ei ole se kypärä. On jätettävä vastaamatta sähköpostilaatikosta löytyviin kutsuihin lukukauden avajaisluennoille Atlantin taakse.

Mutta pienissä hetkissä on myös onni: Skypen yli iltateetä juodessa on molempien ilta, auringonlaskussa merenrantaa kotiin pyöräillessä tie on täynnä muistoja, sisko asuu kävelymatkan päässä. Aamu voi alkaa auringonpaisteella, kutkuttavan hyvillä uutisilla ja sanomalehden selailulla. Kaapelitehtaalla tietää, mihin rappukäytävään on livahdettava pienen taide-elämyksen toivossa. Suomalais-virolainen nykykulttuuri on niin rehellistä, haurasta ja hauskaa, että tuntuu etuoikeutetulta saada kutsua sitä omakseen.

Tässäkin kaupungissa on tilaa elää hyvin.

Pari kuukautta sitten sain sähköpostia Harvardista.

Koska olen sitoutunut antamaan hyville asioille mahdollisuuden tapahtua ja olemaan sanomatta ei lyömättömille tarjouksille, lensin tänä aamuna itärannikolle. Atlantti on kotoinen kuin tuhkajumin aikoina – siellä jossakin vastarannan sopukassa on Suomen kesä.

Tällä rannalla on näillä korkeuksilla kunnon metro, kuuma kesä ja vahva tunne siitä, että tykkään työstäni. Matka on vasta alussa, mutta jo nyt tuntuu väistämättömältä, että tämä on yksi niistä, joilla on tavalla tai toisella kauaskantoisia seurauksia.

Korostaessaan paikan päälle saapumisen merkitystä sosiologian professori puhui ensisijaisesti kurssisuorituksista. Hän oli kuitenkin valtavan oikeassa laajemminkin: The world rewards showing up.

Lukukausi alkoi eilen sellaisen kurssin avausluennolla, jolla tietokoneiden käyttö on kielletty opetuksen aikana.

Sääntö on pieni järkytys mutta ennen muuta iloinen yllätys: läppäri on usein kuin proverbiaalinen karkkikulho, josta on vaikea pitää kätensä erossa, vaikka kuinka tietäisi, että ilman olisi parempi. Niin paljon hyviä ja innostavia asioita kuin internet mahdollistaakin, erityisen paljon hyvää ja innostavaa jää kokematta, jos ei keskity olemaan läsnä siellä missä on.

Keskustelu internetin kyseenalaisistakin vaikutuksista meihin ja suhteisiimme on viime aikoina voimistunut hiljaisista signaaleista julkiseksi hälyksi. Olen lukenut Turklea ja Lanieria. Suosittelen. Ne ovat tarjoilleet ajatusruokaa vireillä olevia kirjoitusprojekteja varten, mutta puskeneet pohtimaan laajemminkin, mitä ihmiskunta oikein on informaatioteknologian kanssa itselleen tekemässä.

Itse aion tänä vuonna yrittää käyttää internetiä ja tietokonetta ylipäänsä harkitummin ja laadukkaammin. Olen statuspäivitystauolla, harjoittelen lukemaan sähköpostia keskitetymmin ja pitämään tietokonetta kiinni silloin, kun sen käyttämiselle ei ole parempaa syytä kuin pohjattoman rauhaton uteliaisuus. Kokeiluja ajaa mielenkiinto nähdä millaista arki voisi olla, jos keskittyisi keskittymään paremmin myös joogatuntien ulkopuolella.

Verkkoviuhdonnan vaimentamistakin huojentavampaa on tänään ollut se, että sain passini takaisin – varustettuna viisumilla sinne, missä joukkoliikenteen kehityshankkeiden toteutusaikoja lasketaan vuosikymmenten sijaan kuukausissa.

Eilen kaatui tämänsyksyisen, hetkin loputtomalta tuntuneen, konferenssideadlinejonon viimeinen domino. Aika näyttää, miten esityksellemme yksityisyysaiheiseksi workshopiksi Vancouverissa käy juryn käsissä.

Tämä on kuitenkin yksi niistä onnellisista hetkistä, jolloin voi itseään pettämättä uskoa prosessin itseisarvoon. On ollut ihmeellistä seurata tuhkajumin aikana lentoa odotellessa sähköpostiksi muotoutuneen ajatuksen kasvua aikavyöhykehaasteista lannistumattomaksi yhteistyöksi, jonka tukijoukot koostuvat kymmenessä eri organisaatiossa toimivista ihmisistä. Arvovaltaiset Tutkijat, joille en jotenkin ollut tullut ajatelleeksi voivani noin vain lähettää sähköpostia, ovat vastanneet yhteistyökyselyihini ystävällisesti ja kannustavasti. Ne muutamat, jotka ovat kieltäytyneet, ovat tehneet sen hyvistä ja hyväksyttävistä syistä – ja kuten yksi mieliviisauksistani kuuluu, riittävän arvovaltainen ei tarkoittaa kyllä.

Akateemisiin polkuihin pätee sama kuin matkustamiseen: Matkaseuran ydin on syytä valita suurella huolella, mutta seurueen liepeille kannattaa jättää tilaa yllättäjille. Totta on sekin, että proverbiaaliselle polulle astuessaan ei voi milloinkaan tietää, minne se kulkijansa johdattaa.