Avainsanaan ‘San Francisco’ liitetyt artikkelit

Tänään lähetän terveisiä seitsemän vuoden takaiselle itselleni.

Sinä syksynä olin vastikään muuttanut Geneveen. Melkein kaikki oli uutta ja jännittävää. Elettiin aivan alkuaikoja. Sitten kuulin, että Ben Harperin kiertue oli tulossa kaupunkiin. Se vasta ihmeellistä olikin. 

Kun kukaan muu ei oitis innostunut mukaan konserttiin, päätin mennä silti. Ominpäin – jättäen samalle illalle osuvat erasmusbileet väliin.

Että niin voi tehdä, oli sinä syksynä suuri oivallus.

Image

Lokakuun 2006 oivalluksesta on seurannut monta hyvää asiaa.

Tänä iltana Ben on keikalla San Franciscossa. Ja tällä kertaa ei tarvitse mennä yksin.

On muutoksen aika. Sen huomaa viimeistään herätessään.

Lauantaiaamuna heräsin muuttokuorman ympäröimänä asunnosta, josta oli kahdessa vuodessa kehkeytynyt koti ja sunnuntaihengauspäämaja. Puunaamisen ja puoli tuntia kestäneen salamamuuton jälkeen lähdettiin aamiaiselle, kohti uusia seikkailuja, eteenpäin.

Sunnuntaina heräsin siskon sohvalta Helsingissä ja murmelimaisen pitkän päivän päätteeksi lentokoneen kopsahtaessa kiitorataan San Franciscossa. Siinä välissä rajatarkastusvirkailija halusi tietää ainoastaan, olenko Yhdysvalloissa ensimmäistä kertaa. Siihen oli helppo vastata.

Tänä aamuna heräsin Berkeleyssä. Vihdoinkin.

Muutama kuukausi sitten hankin elektronisen lukulaitteen.

Elän vihdoinkin tulevaisuudessa. Raahaan laukussani vähemmän kirjoja. Jos yllättäen haluan tai tarvitsen jonkun kirjan käsiini nopeasti, saan sen luettavakseni muutamalla klikkauksella. Pidän kirjastoissa samoilusta ja paperisten sivujen sormituntumasta yhtä paljon kuin ennenkin, mutta käteväähän tämä on.

Viime viikolla amerikkalainen kollega vinkkasi mahdollisuudesta ladata Sidewalk Ritual -kirja ilmaiseksi. Koska tarina kertoo San Franciscosta ja koska kaveri lupasi sen olevan hyvin kirjoitettu, tartuin syöttöön.

Ja kyllä, kirjaan on vangittu pala bay areaa, kaikkine ihanuuksineen, kummallisuuksineen ja ristiriitoineen:

My point is, my friend, if you want vitality, if you want creative energy, if you want to be plugged-the-fuck-in to the heartbeat of the world, you just have to walk these streets, man, walk these streets. And just let yourself feel it.

Syksyn saapuessa kutsuvat luovaa energiaa sykkivät kadut. Mutta juuri nyt suurinta elinvoimaa huokuu Suomen kesä, josta tulee pitkä ja hyvä.

It was right for her to leave, and it was right to go back.” kirjoittaa Chris Guillebeau.

Lause ei kerro minusta, mutta se osuu oikeaan. On tärkeää lähteä, ja tekee hyvää palata. Molemmille puolille Atlanttia. Elämä on enemmän eestaas kuin joko – tai. Se on enimmäkseen riemullista, jännittävää, ja palkitsevaa, mutta välillä myös kuluttavaa, turhauttavaa, ja pelottavaa.

Suomen keväässä tajuaa olevansa talven jäljiltä elossa ja tahtovansa lisää. Se on mahtava tunne. Helsingin toukokuussa kaikki kukkii yhtä aikaa. Itärajalla mökkirannassa taitetaan kesän ensimmäinen vihta ja paistetaan muurikkalettuja.

Kalifornian auringon alla saa osallistua valmistujaisiin, joissa melkein kaikki ovat tuttuja. Sekin on mahtava tunne. San Franciscon sumua kannattaa uhmata, kun suuntana on Shanghai Dumpling King tai baseball-ottelu. Viikossa ehtii valtavasti, kun tietää, että aika on kortilla.

Itärannikkolla, vaikeanimisessä osavaltiossa, on Boston ja joen vastarannalla Cambridge. Siellä odottaa harjoittelupaikka ja työyhteisö, jonka ajatteleminen aiheuttaa hyvänlaatuista levottomuutta. Se vasta mahtava tunne onkin.

Mutta kun elämä on monessa paikassa yhtä aikaa, on aina poissa jostakin. Se ei ole välinpitämättömyyttä, vaan väistämättömyys. Koska yhteyksiä voi kuitenkin vaalia välimatkojenkin yli, aion merestä ja rannikosta riippumatta taistella lakritsipiippuvallankumouksen puolesta, lopulliseen voittoon asti.

On taas se aika vuodesta: kiitospäivä – juhla, jota kannattaa viettää jo ihan siksikin, että jopa tutkimukset kiittelevät kiitollisuuden hyvää tekeviä vaikutuksia.

Nyt olisi siis oivallinen hetki kirjoittaa uusi lista joistakin hyvistä asioista. Sille sisältyisi järjestämättömänä tulvana koteja valtameren kahta puolta, ystäviä ja perheenjäseniä, matkoja neljällä mantereella, tanssitunteja, puuteriaamuja, hedelmämehuja, merivettä, työkavereita, joogamatto, informaatioteknologiaa, odotukset ylittävä luettujen kirjojen lista, ilmainen korkeakoulutus, alumnineuvosto ja alamäessä jarruiltaan tehoton golfkärry. Kattavan listan kirjoittaminen tällaisena, sanotaanko intensiivisenä, vuonna tuntuu mahdottomalta.

Selvää on, että syitä kiitollisuuteen riittää. Yksi niistä on se, että huomenna istuudun kiitospäiväherkkujen ääreen San Franciscossa.

Matka yön loppuun oli luovia prosesseja kutkutteleva kokemus: vapaaehtoisvoimin järjestetty 1300 ihmisen yhteinen kaupunkipeli, joka muutti hetkeksi tavan katsoa ympäröivää tilaa ja siinä liikkuvia ihmisiä. Välitön kokemus ja utelias tarkkailu vuorottelivat kaupungin katuja kulkiessa. Kenties jotain tällaista voisi tapahtua Helsingissäkin? Tai sitten voitasiin ottaa tila haltuun kaivamalla naftaliinista compatibilityrusettiluisteludeittipeli tai kehittämällä kauan puhuttu Keskuskatupeli.

SFMomasta löytyi uusi tuttavuus lempitaitelijalistalle ja oivallus Picasson kubististen kasvojen yhteydestä afrikkalaisiin naamioihin. Amerikkalaisessa taide-elämässä ei ole valittamista – ja kunhan kesäloma alkaa ja itärannikko lähenee, on luvassa lisää. Tänään mieleen kuitenkin juolahti jo ilo siitäkin, että pian pääsee taas keskelle Helsingin kulttuurista paljoutta: Kiasmaan, Ateneumiin, Uudenmaankadun gallerioihin, valokuvataiteen museoon…

Aurinkoisen, aktiivisen levollisen viikonlopun jälkeen aivot hykertelevät ideoiden paljoutta. Lähdön vääjäämättä lähetessä yhä useammat niistä sijoittuvat Suomeen.

Vaaleanvihreän puutalon portaita kiivetessä hymyilyttää. Huomaamattani olin kaivannut isossa kaupungissa asumista.

Työmatkassa kestää pitkään, mutta aika ei mene hukkaan. Epätoivoisen hitaassa ruuhkabussissa on pysähdyttävä. Silloin ajatukset saavat harhailla vailla määränpäätä. BARTissa ehtii luonnostella tekstejä, lukea kirjoja ja katsella ihmisiä.

Keskiviikkoiltana Iron & Wine soitti uutta musiikkiaan kiertuetta varten kehiteltyinä ihmeellisinä versioina. Hyvä mieli jäi myös siitä nimettömästä katubändistä, joka teki bussin odottamisesta ikimuistoista. Lämppärin musiikki tulee olemaan tärkeää viimeistään ensi syksynä Helsingissä.

Tänään ryhdyin kunnon kaupunkilaiseksi ja menin kirjastoon. Ilman paikallista henkilöllisyystodistusta sain kirjastokortin, jolla saa lainata vain yhden kirjan kerrallaan. Kaiken kiinnostavan joukosta oli helppo valita Vapaus.

Tänään tajusin, että tätä kesää on paras tarkastella samalla tavalla kuin erityisen mehukasta kohtaa hyvässä kirjassa.

Olen vihdoin ehtinyt Safran Foerin esikoisessa yli puolivälin. Osa lauseista on niin kauniita ja kekseliäitä, että tekisi mieli lakata kääntämästä sivua ja jäädä pohtimaan. Se ei kuitenkaan käy päinsä, koska silloin en saisi tietää, mistä tarinassa on kyse ja mitä seuraavaksi tapahtuu. On luettava eteenpäin.

Tällä viikolla pakkasin rinkan ja matkalaukut. Myin sängyn ja sohvan. Tänään kauan kaivatulla tanssitunnilla muistin, mitä sana viimeinen tarkoittaa – tanssinopettajien sanomana: ei koskaan oikeasti viimeistä, vaan yhtä niistä, joihin tulee heittäytyä täydellä liekillä, säästelemättä.

Muutin San Franciscoon. Koska lähtöjen lähetessä käydään vuodesta toiseen läpi samoja tunteita, on kesäkuun haaste tänäkin vuonna pysyä preesensissä. Ei tämä tässä ollut, vielä.

Tämän viikonlopun erikoisuus ovat olleet harvinaiset kulkuvälineet. Lepoa on vain liikkeessä.

Perjantai-iltana ajeltiin pitkin San Franciscon katuja riemukkaalla raitiovaunulla eli vanhan ajan avoratikalla, joka vapausasteiden kasvattamiseksi oli nostettu pyörille. Juhlistettiin viime viikonloppuna valmistuneita maistereita, kiireisestä keväästä suoriutumista ja sitä, miten toukokuut ovatkin aina aivan omaa luokkaansa.

Eilen Maker Faire hämmästytti suuruudellaan ja kekseliäisyydellään. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, että parkkipaikalta tapahtumapaikalle pääsi ilmaisella koulubussilla. Kyllä vain, juuri sellaisella elokuvista tutulla keltaisella, jollaisessa matkaaminen on ollut tämän kulkuvälinenörtin toivelistalla vuosikausia.

Myös tämä päivä kului bucket listin parissa, kajakoimassa Sausalitossa, kelluvien kotien ja lungien mereneläväisten keskellä. Merivesi pärskyi, aurinko paistoi, stressistä ei ollut tietoakaan.

16 vuotta on pitkä aika, kolme viidennestä tähänastisesta elämästäni.

Niin pitkä, että muistan keväästä -95 hämmentävän vähän. Olin silloin 10-vuotias, tästä hetkestä katsottuna vain vähän vanhempi kuin kummipoikani nyt. Muistan onnittelufaksin, jonka lähetimme siskoni kanssa kisastudioon. Helsingin kultajuhlia näytettiin telkkarissa ja lauloin den glider in, vaikken ruotsia osannutkaan. Muistan hetken kaikkinaisen riemullisuuden ja sen, miten onnellisia aikuisetkin olivat Suomen voitosta.

Ja nyt, kevät -11, jona loppuottelu katsottiin San Franciscossa tv-kaistalta puolen tunnin viiveellä, kännykät ja Facebook suljettuina, yhdessä tunnelmallisimmista kisakatsomoista, joissa olen koskaan ollut. Tahdon muistaa semifinaalin ilmaveivin, tervaleijonapastillit, ennalta tuntemattomien ihmisten tuttuuden ja ulkona iltapäiväauringossa kylpevän kaupungin, jonka kaduilla oli karnevaalit jo ennen pelin alkua. Haluan muistaa eilisen yhtenä niistä harvoista päivistä tänä vuonna, jona hetken verran harmitti, etten ollut Euroopassa.

Kaikkein eniten aion kuitenkin pitää mielessä, että kaikenlaiset asiat ovat mahdollisia. Seuraavat 16 vuotta aion varoa olemasta sellainen, jonka on vaikea heittäytyä toivomaan parasta, koska pelkää pettyvänsä. Siinä on yksi kansallinen trauma, josta on jo korkea aika päästää irti.