Avainsanaan ‘sisko’ liitetyt artikkelit

On muutoksen aika. Sen huomaa viimeistään herätessään.

Lauantaiaamuna heräsin muuttokuorman ympäröimänä asunnosta, josta oli kahdessa vuodessa kehkeytynyt koti ja sunnuntaihengauspäämaja. Puunaamisen ja puoli tuntia kestäneen salamamuuton jälkeen lähdettiin aamiaiselle, kohti uusia seikkailuja, eteenpäin.

Sunnuntaina heräsin siskon sohvalta Helsingissä ja murmelimaisen pitkän päivän päätteeksi lentokoneen kopsahtaessa kiitorataan San Franciscossa. Siinä välissä rajatarkastusvirkailija halusi tietää ainoastaan, olenko Yhdysvalloissa ensimmäistä kertaa. Siihen oli helppo vastata.

Tänä aamuna heräsin Berkeleyssä. Vihdoinkin.

Mainokset

Sisko irtisanoutui päivätyöstään, koska elämä on lyhyt. Vuorossa on 150 päivää kesää ja mittaamattomia seikkailuja.

Minä jatkan omassa pestissäni, sillä Helsinki Bus Station Theoryn mukaisesti olisi tyhmää hypätä kelkasta ennen aikojaan. Luvassa on loppuunviemistä ja uusia avauksia.

Tänään molemmilla luisti suksi mökkijärven jäällä, ja hyväntahtoinen aurinko katseli meitä.

On huojentavan hyvä olla. Tämä muutos on käsikirjoitettu huolella.

Kaipuu on pienissä hetkissä: lounasburritosta voi vain haaveilla, yrittäessään tuloksetta avata hillopurkin muistaa asuvansa kämppiksettömässä kodissa ja sormet tapailevat laukun sangassa roikkuvan pyöräilykypärän rikkinäistä aurinkolippaa turhaan – vain tajutakseen, että tämä ei ole se kypärä. On jätettävä vastaamatta sähköpostilaatikosta löytyviin kutsuihin lukukauden avajaisluennoille Atlantin taakse.

Mutta pienissä hetkissä on myös onni: Skypen yli iltateetä juodessa on molempien ilta, auringonlaskussa merenrantaa kotiin pyöräillessä tie on täynnä muistoja, sisko asuu kävelymatkan päässä. Aamu voi alkaa auringonpaisteella, kutkuttavan hyvillä uutisilla ja sanomalehden selailulla. Kaapelitehtaalla tietää, mihin rappukäytävään on livahdettava pienen taide-elämyksen toivossa. Suomalais-virolainen nykykulttuuri on niin rehellistä, haurasta ja hauskaa, että tuntuu etuoikeutetulta saada kutsua sitä omakseen.

Tässäkin kaupungissa on tilaa elää hyvin.

16 vuotta on pitkä aika, kolme viidennestä tähänastisesta elämästäni.

Niin pitkä, että muistan keväästä -95 hämmentävän vähän. Olin silloin 10-vuotias, tästä hetkestä katsottuna vain vähän vanhempi kuin kummipoikani nyt. Muistan onnittelufaksin, jonka lähetimme siskoni kanssa kisastudioon. Helsingin kultajuhlia näytettiin telkkarissa ja lauloin den glider in, vaikken ruotsia osannutkaan. Muistan hetken kaikkinaisen riemullisuuden ja sen, miten onnellisia aikuisetkin olivat Suomen voitosta.

Ja nyt, kevät -11, jona loppuottelu katsottiin San Franciscossa tv-kaistalta puolen tunnin viiveellä, kännykät ja Facebook suljettuina, yhdessä tunnelmallisimmista kisakatsomoista, joissa olen koskaan ollut. Tahdon muistaa semifinaalin ilmaveivin, tervaleijonapastillit, ennalta tuntemattomien ihmisten tuttuuden ja ulkona iltapäiväauringossa kylpevän kaupungin, jonka kaduilla oli karnevaalit jo ennen pelin alkua. Haluan muistaa eilisen yhtenä niistä harvoista päivistä tänä vuonna, jona hetken verran harmitti, etten ollut Euroopassa.

Kaikkein eniten aion kuitenkin pitää mielessä, että kaikenlaiset asiat ovat mahdollisia. Seuraavat 16 vuotta aion varoa olemasta sellainen, jonka on vaikea heittäytyä toivomaan parasta, koska pelkää pettyvänsä. Siinä on yksi kansallinen trauma, josta on jo korkea aika päästää irti.

Tämä kirjoitus on omistettu mahtavalle siskolleni.

Hänen esimerkkiään seuraten kuvasin perjantaina tietaidetta.

Katujen viisautta ei pidä väheksyä. Välillä tuntuu, että vaikeinta elämässä on ottaa iisisti. Silloin, kun mikään ei erityisesti stressaa, on yleensä niin monta hyvää asiaa meneillään, että niiden keskellä meinaa hukata itsensä. Amerikkalaisen jalkapallon, australialaisen sirkuksen ja suomalaisen elokuvaillan rinnalle on etsittävä niitä hetkiä, joina ei tapahdu paljoakaan.

Vietin eilen epäsosiaalista päivää pysyäkseni onnellisena ja yhteiskuntakelpoisena. Kävin elokuvissa katsomassa kertomusta kämppiksen vanhasta koulusta. Kiipesin Berkeleyn kukkuloille katsomaan auringonlaskua, ja ilta oli kerrankin kirkas.

Hengitin syvään. Suosittelen.

Arki on yllätyksiä täynnä.

Tänään kotimatkan varrelle osui Farmer’s market – pienet markkinat, joilla paikalliset tuottajat myyvät kasviksia, hedelmiä ja kaikenlaista muuta, luullakseni niin reilua kuin luomuakin. Päivän erikoisohjelmana oli ilmainen persikkatasting. Maistoin noin kymmentä lajiketta. Kaikki olivat hyviä.

Täällä olisi hyvin helppo ruveta sellaiseksi tytöksi, joka fillaroi kaupungin keskustasta löytyvälle maalaistorille ostamaan kasviksensa suoraan viljelijöiltä. Ajatuksessa on tiettyä viehätystä. Toisaalta paitsion alepaan verrattuna Berkeley Bowl on jo suuri loikka kohti tänäkin kesänä useissa keskusteluissa ihannoitua kauppahalliarkea.

Sisko kysyi, alkaako arki jo tuntua arjelta. Vastasin kyllä ja ei, enkä osannut selittää sujuvasti, mitä täsmälleen tarkoitin.