Avainsanaan ‘sosiologia’ liitetyt artikkelit

Kalifornialaisessa yliopistomaailmassa aivokarkkipäivä on joka päivä.

Tiistaina näin lakikoululla Jaron Lanierin – vihdoin, sillä viime vuonna lähdin Bostonista täpärästi pari päivää liian aikaisin. Eilen ISchoolilla vieraili innostava proffa Lancasterista, tänään kaupunkisuunnittelijat ovat järjestäneet paneelikeskustelun kesän mielenosoituksista Brasiliassa, Turkissa ja Egyptissä. Ensi viikolla sosiologien vieraaksi tulee Castells.

Välillä tekee terää livistää joogatunnille rauhoittumaan.

Siellä kerrotaan kissanpennusta, joka säntäilee sinne tänne innoissaan kaikesta, malttamatta keskittyä mihinkään kunnolla. Opettajan mukaan ihmismieli on samanlainen. Siksi siihenkin on suotavaa suhtautua lempeästi mutta kuria opettaen.

Mainokset

Tällä viikolla on tapahtunut paljon kiinnostavaa: vierailin Berkeleyn psykologian laitoksella, Bancroft-hotellissa luennoitiin yksityisyydestä, TEDxBerkeleyn puhujat pauhasivat maailman muuttamisesta, ja tänään käytiin Oaklandissa esittelemässä Kassia. On hetkiä, joina on osattava sanoa sanottavansa nopeasti.

Yksi viikon tärkeimmistä oivalluksista osui kuitenkin aivan tavalliseen perjantai-iltapäivään, jona pääsin pitkästä aikaa sosiologian seminaariin. Keskustelua kuunnellessani tajusin taas yhden asian, joka tekee Berkeleystä minun silmissäni huipun yliopiston: myös teoreettisesti suuntautuneet yhteiskuntatieteilijät kysyvät tutkimuksestaan puhuessaan tiuhaan tahtiin miksi, kenelle, minkälaisin tavoittein. Suomalaisten sosiaalitieteilijöiden kuulee turhan harvoin kysyvän toisiltaan, minkä puolesta he pitchaavat. Hissipuheet ovat useimmiten teknologien ja taloustietelijöiden heiniä.

Kaikkialle puskeva hissipuhekulttuuri voi toki olla tuskastuttavaa, mutta perjantain seminaarissa se toi esiin tärkeän asian: tutkimuksen yhteiskunnallisen merkityksen pohtiminen ja julkilausuminen ei ole vain esipuheeseen kuuluva pakollinen, hyvään tapaan kuuluva osio. Sen ei kuulu olla sivuhuomio, rahoittavalle taholle tuherrettu selitys, eikä toissijainen jälkipohdiskelu. Työn merkityksen hahmottaminen on osa työn ydintä.

On tärkeää osata perustella itselleen ja muille, miksi on tärkeää kysyä juuri ne kysymykset, jotka kysyy.

Kun sosiologia ja journalismi on hyvää, niiden välillä ei aina ole paljonkaan eroa.

Kirjastosta sattumalta löytynyt Working in the Shadows on matkakertomus toisenlaisiin todellisuuksiin – sellaisiin, joissa pienet palkat ja pitkät päivät tarkoittavat jotain ihan muuta kuin tutkijapiireissä. Gabriel Thompson teki vuoden töitä, joita useimmat amerikkalaiset eivät tee: osallistui salaattisadonkorjuuseen, työskenteli kanatehtaassa ja toimi ravintolan ruokalähettinä New Yorkissa. Sen jälkeen hän kirjoitti kokemuksistaan ja havainnoistaan kirjan, joka on yhtä aikaa sekä analyyttinen että niin hyvin kirjoitettu, ettei se jää yöpöydälle pyörimään.

Kirjan herättämien ajatusten joukkoon lukeutuu sen palautuminen mieleen, että Howard S. Bercker asuu San Franciscossa. En ole vielä päättänyt, minkälaisiin toimenpiteisiin tämän tiedon pohjalta tulisi ryhtyä.

Vasta muuttolaatikoita pakatessaan ymmärtää, miten hurjasti tavaraa pieneenkin asuntoon mahtuu ja miten hämmästyttävän monenlaista on tullut säilyttäneeksi kuvitellen käyttävänsä kaikkea vielä joskus johonkin. Siitä ei pidä tehdä identiteettikysymystä.

Lehtikorin pohjalta löytyi jotain yllättävän ajankohtaista – Matti Heinosen viisi vuotta sitten sosiologien ainejärjestölehteen kirjoittama kolumni vapaudesta ja lähtemisestä: ”Vapaus merkitsee tarvetta keksiä itsensä yhä uudelleen, jos ei joka päivä, niin ainakin silloin tällöin. Vapauden kaiho syttyy siinä vaiheessa, kun kaikki tuntevat sinut hieman liian hyvin – tietääkseen ennakolta mitä sanot, mitä ajattelet ja miten toimit. Silloin on parempi lähteä pois, ja palatessaan yllättää ystävänsä ostamalla hassu hattu.” (Kontakti, 3/2005)

Hassuista hatuista puheen ollen: Kellarin kätköistä löytyneen tiarani annan pois. Teekkarilakki jääköön Suomeen odottamaan tulevia vappuja. Indiepäähineet otan mukaan, tietysti.