Avainsanaan ‘Suomi’ liitetyt artikkelit

Varpunen

Posted: 27/09/2012 in Uncategorized
Avainsanat:, , , , ,

Kotiinpaluun ensimetreillä on helppo idealisoida ja innostua.

Suomessa on maailman parhaat suihkut. Täällä on ruisleipää, salmiakkia, hedelmäkarkkia ja maitohylly, jonka valikoimia ymmärrän.

On myös vanhan työpaikan uusi toimisto, jossa riemullisten jälleennäkemisten määrä yllättää. Säkkituolit ja lattea valmistava kahvikone eivät ehkä ole hyvän arjen tae, eivät edes sen riittäviä tai välttämättömiä ehtoja, mutta kyllä niistäkin kannattaa ilahtua.

Ulkona tuoksuu syksyltä. Sisällä on mukava istua syömässä linssikeittoa sateen rummuttaessa ikkunaa. Silloin puhutaan työelämistä, teleporteista ja politiikasta.

Se, että alku tuntuu helpolta, on hyvä. Sekin on hyvä, että paluun jälkeisiä syksyjä on nähty jo niin monta, etten silti oleta, etteikö tulisi myös niitä päiviä, joina varpusenväriseen taivaaseen on vaikea suhtautua  lempeästi.

Mainokset

Ollaan auttamattomasti siinä vaiheessa kesää, jolloin vastoin parempaa tietoani toivon, että minua olisi kymmenen.

Työnjako voisi olla vaikka tällainen:

Yksi hoitaisi asialliset hommat kiirehtimättä, vilkuilematta kelloa ja surematta sitä, että jotain hauskaa jää aina tekemättä, jos yrittää huolehtia kaikesta siitä, mistä pitäisi.

Toisella olisi ruhtinaallisesti aikaa akateemisilla raja-alueilla seilaaviin kohtaamisiin. Koskaan ei tarvitsisi jättää menemättä kiinnostavaan seminaariin tai karata lounaspöydästä puhelinkokoukseen kesken inspiroivan keskustelun. Toinen osallistuisi kurittomiin ajatuskokeisiin ja oppisi ymmärtämään, miksi ruma matematiikka ei kestä ajan hammasta, kun taas kauniille teoreemille löytyy melkein aina, lopulta, myös käytännöllinen sovellus.

Kolmas keskittyisi lukemaan ja kirjoittamaan, rajoituksetta ja riemulla. Kolmannen ansiosta kirjahylly ei olisi täynnä kirjoja, jotka olisi pitänyt lukea vuosia sitten, eikä työpöydällä pyörisi käsikirjoituksia, jotka tarvitsisivat vain vähän lisää työstöä voidaakseen lähteä maailmalle.

Neljäs kysyisi muilta miten voin olla avuksi. Joutohetkinä voisi leipoa työpaikalle kakun tai kirjoittaa kirjeitä ystäville.

Viides saisi aina sanoa kyllä illalliskutsuille, teatteriesityksille ja after work -hengauksille. Viides murehtisi muidenkin puolesta sitä, että ihan pian toimistossa ei enää ole joka aamu kaikkia niitä lämminsilmäisiä ihmisiä, joiden läsnäoloon on huomaamattaan tottunut.

Kuudes tanssisi, joogaisi ja juoksisi. Unta ja liikuntaa olisi tarpeeksi paljon ja tarpeeksi usein. Kotona olisi aina tuoreita hedelmiä ja puhtaita vaatteita. Kuudes ei olisi niin uppoutunut kaikkeen muuhun, että unohtaisi viikko toisensa jälkeen mennä kampaajalle.

Seitsemäs olisi Suomessa, kahdeksas Kaliforniassa, ja yhdeksäs valmiina matkustamaan minne ikinä tilanne vaatii.

Kymmenes ottaisi iisisti ja olisi avoin yllätyksille.

Lähdön logistiikka on suoraviivaisuudessaan helppoa: siivous, pakkaus, lähtöselvitys ja turvatarkastus. Fiilisten sekamelska sen sijaan on vuodesta toiseen samanlainen, eikä tunnu helpottuvan harjoittelemalla.

Tuntuu hullulta lähteä juuri kun päivät ovat pisimmillään, kun asunnon ainoa viherkasvi on puhjennut kukkaan, kaksi päivää ennen hyvän ystävän esikoisen laskettua aikaa. Samalla olen tyytyväinen, että elämä on sellaisessa pisteessä, jossa Suomesta lähteminen tuntuu haikealta.

Kun kummipoika kysyy, miksi minä aina haluan lähteä, on mahdotonta antaa järkevää vastausta. Tekee mieli sanoa, etten minä haluaisikaan lähteä minnekään juuri nyt. Mutta ei sekään olisi ihan totta, sillä meren vastarannalla odottaa sellaista, mille en tänä kesänä voi enkä halua sanoa ei.

Suomen kesä on lyhyt mutta ihmeellinen. Tänä kesänä se on minun osaltani tavallistakin lyhyempi – ja ihmeellisempi.

Olen sinkoillut pää kolmantena jalkana järjestämässä omia ja työasioita: ideoinut palvelumuutoksia, käyttäjätutkimuksia, illallisia ja seminaareja. On ollut hektistä ja hauskaa.

Kaiken keskellä pieni loma sivilisaatiosta tekee terää. Sorsatunturin huipulta tähystellen kaupunkilaiselämän kommervenkit näyttävät sopivan vähäpätöisiltä. Merkittävämpää on se, että on tajunnut lähteä matkaan ja sitten vielä päässyt perille sen tunturin laelle, jonka olemassaolon huomasi vasta vähän aikaa sitten karttaa katsoessaan. Lakritsipiipun lakritsi on tuoretta ja makoisaa.

Viikon päästä asun Bostonissa. Onneksi sielläkin on kesä ja seikkailupotentiaalia. Lakritsipiippuja vien mennessäni.

It was right for her to leave, and it was right to go back.” kirjoittaa Chris Guillebeau.

Lause ei kerro minusta, mutta se osuu oikeaan. On tärkeää lähteä, ja tekee hyvää palata. Molemmille puolille Atlanttia. Elämä on enemmän eestaas kuin joko – tai. Se on enimmäkseen riemullista, jännittävää, ja palkitsevaa, mutta välillä myös kuluttavaa, turhauttavaa, ja pelottavaa.

Suomen keväässä tajuaa olevansa talven jäljiltä elossa ja tahtovansa lisää. Se on mahtava tunne. Helsingin toukokuussa kaikki kukkii yhtä aikaa. Itärajalla mökkirannassa taitetaan kesän ensimmäinen vihta ja paistetaan muurikkalettuja.

Kalifornian auringon alla saa osallistua valmistujaisiin, joissa melkein kaikki ovat tuttuja. Sekin on mahtava tunne. San Franciscon sumua kannattaa uhmata, kun suuntana on Shanghai Dumpling King tai baseball-ottelu. Viikossa ehtii valtavasti, kun tietää, että aika on kortilla.

Itärannikkolla, vaikeanimisessä osavaltiossa, on Boston ja joen vastarannalla Cambridge. Siellä odottaa harjoittelupaikka ja työyhteisö, jonka ajatteleminen aiheuttaa hyvänlaatuista levottomuutta. Se vasta mahtava tunne onkin.

Mutta kun elämä on monessa paikassa yhtä aikaa, on aina poissa jostakin. Se ei ole välinpitämättömyyttä, vaan väistämättömyys. Koska yhteyksiä voi kuitenkin vaalia välimatkojenkin yli, aion merestä ja rannikosta riippumatta taistella lakritsipiippuvallankumouksen puolesta, lopulliseen voittoon asti.

Berkeley-arki toimii, koska siirtymälogistiikkaan ei juurikaan kulu aikaa. Kaikki on lähellä. Ehtii tehdä töitä ja unelmoida.

Täällä on myös helppoa liikkua itsensä onnelliseksi. Ryhmäliikuntatunneilla huomaa olevansa poliittisista protesteista huolimatta lauhkean hyväksyvässä hippikaupungissa.

Joogaopettaja muistuttaa, ettei itseään pidä satuttaa: Nothing should ever hurt. If it hurts, don’t do it. Do less, or do something different. Se ei tarkoita, etteikö pitäisi koetella rajojaan – kipu ja epämukavuus eivät ole sama asia. On maltettava kuunnella, miltä tuntuu ja toimittava sen mukaan.

Tanssinopettaja puolestaan kehottaa viihtymään ilman itseruoskintaa: Have fun. Get what you can. Don’t be hard on yourself. Ja joka kerta uusille tulokkaille annetaan aplodit ja heitä rohkaistaan pysymään huoneessa – ei pidä säikähtää, vaikkei heti osakaan kaikkea.

Nämä opit on pidettävä mielessä, kun ensi viikolla palaan Suomeen ja ryhdyn paketoimaan tätä hullua ja ihmeellistä vuotta 2011.

Tämä on sellainen viikko, jona olisi helppo sortua tarkastelemaan elämää Suomen ja Yhdysvaltojen välisenä maaotteluna. Ei pitäisi. Kahtiajako ei kannata.

Paluufiiliksistä kysyville vastaan, että on melkein pelottavaa, miten helposti Kalifornian arkeen voi luiskahtaa: kampus vilisee tuttuja kasvoja, jooga- ja tanssituntien rutiinit ovat tutut, kadut siellä missä kuuluukin, ja neljän kuukauden jälkeen ravintolatkin voittopuolisesti vanhoilla paikoillaan.

Täällä on tämä todellisuus, ja tuntuu melkein kuin en olisi poissa ollutkaan. Ihmeellistä on, ettei se tarkoita, etteikö Helsingin-elämä silti olisi totta sekin.