Avainsanaan ‘tanssitunti’ liitetyt artikkelit

Kolibrit laulavat. Magnolia kukkii. Päivisin ei tarvitse takkia.

Olen viime päivinä kiivennyt katsomaan valtamerta ja bay areaa Mount Tamalpais State Parkin itäiseltä huipulta, seurannut urbaania runonlausuntaa Berkeley Poetry Slamissa ja ryhdistäytynyt arki-iltana elokuviin, kun klassikko-ohjelmistossa oli vuorossa Breakfast at Tiffany’s.

En ole lomalla, ja töitä piisaa. Onneksi arkenakin voi elää hyvin ja ottaa välillä vähän iisimmin.


Paljon bucket list -hupeja ja kaunista säätä olennaisempaa on kuitenkin se, että väittelystä stressaamisesta vapautuneella energialla perusasiat sujuvat: jaksaa käydä ruokakaupassa, palata työmatkapyöräilijäksi, mennä päivän päätteeksi tanssitunnille ja innostua alkavan lukukauden mahdollisuuksista yliopistolla.

Ja ne ullakon katossa ja ikkunan pielissä roikkuvat hämähäkinseitit, jotka aioin putsata pois heti muuton yhteydessä mutta jotka sitten jäivät paikoilleen koko syksyksi? Nekin on nyt pyyhitty pois.

Mainokset

Päivän lehdessä tämän kesän pomoni kertovat, että meidän työmme on olla uteliaita, kysyä kiinnostavia kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia. Pahitteeksi ei ole myöskään jutustella matemaatikoiden kanssa, sillä siitä voi seurata jotain vallankumouksellista.

Jutun lukeminen saattaa auttaa ymmärtämään, miksi olen tänäkin kesänä Yhdysvalloissa.

Työasioiden vastapainoksi voi fiilistellä tanssielokuvaa, jonka juoni on melkein sama kuin Batmanissa ja hahmot yhtä stereotyyppisiä. Se ei haittaa, sillä tanssikohtaukset ovat runsaita ja riemullisen kekseliäitä.

Leffateatterista on hyvä suunnata afrotunnille. Kunto ja taidot eivät oikeastaan riittäisi osallistumiseen, mutta koska ollaan Amerikassa, siitä ei tarvitse ottaa paineita.

Tunnin päätteeksi opettaja heittää yläfemman.

Tänään tajusin, että tätä kesää on paras tarkastella samalla tavalla kuin erityisen mehukasta kohtaa hyvässä kirjassa.

Olen vihdoin ehtinyt Safran Foerin esikoisessa yli puolivälin. Osa lauseista on niin kauniita ja kekseliäitä, että tekisi mieli lakata kääntämästä sivua ja jäädä pohtimaan. Se ei kuitenkaan käy päinsä, koska silloin en saisi tietää, mistä tarinassa on kyse ja mitä seuraavaksi tapahtuu. On luettava eteenpäin.

Tällä viikolla pakkasin rinkan ja matkalaukut. Myin sängyn ja sohvan. Tänään kauan kaivatulla tanssitunnilla muistin, mitä sana viimeinen tarkoittaa – tanssinopettajien sanomana: ei koskaan oikeasti viimeistä, vaan yhtä niistä, joihin tulee heittäytyä täydellä liekillä, säästelemättä.

Muutin San Franciscoon. Koska lähtöjen lähetessä käydään vuodesta toiseen läpi samoja tunteita, on kesäkuun haaste tänäkin vuonna pysyä preesensissä. Ei tämä tässä ollut, vielä.

Kun viikon ruuhkauttanut keitos saadaan toimitettua perille viisi minuuttia ennen deadlinea, heitetään kolmikätinen high five ja lähdetään viikonlopun viettoon.

Hetken onnellisuus on siinä, mitä on saatu yhdessä aikaan, mutta myös siinä, että on vihdoin ylitetty raja, jonka jälkeen ei pariin päivään tarvitse saada aikaan yhtään mitään. Silloin voi antaa fillarin valua alamäkeä keskustaan ja mennä tanssimaan mielen tyhjäksi. Tanssitunnilta lähtiessä ehtii huomata taivaan olevan tähtikirkasta yötä enteillen niin syvänsininen, ettei sellaista väriä tavallisesti näe missään muualla kuin unissa. Kotona jättimäisen teemukin käytön voi perustella sillä, että kaikesta huolimatta on perjantai-ilta, joten jotain villiä on sentään tehtävä. Kämppiksen kanssa riemuitaan siitä, ettei ole mikään pakko jaksaa mennä minnekään vain siksi, että on viikonlopun ensimmäinen ilta.

Ja vaikka mieli jo vähän hihkuukin innostustaan ensi viikon sunnuntaille erillisellä pyynnöllä saaduista lisätöistä, tajuaa se samalla, että parasta juuri nyt on olla vaan, tavoitteetta. Jos joku käsite on tällaisena iltana tärkeä, se on wu wei.

Paluu arkeen tuntuu melkein epäuskottavan riemukkaalta. Silti, vaikkei töihin tarttuminen olekaan vastenmielistä, viikonlopuissa on oma hohtonsa.

Eilen tanssitunnin jälkeen söin lounasta Farmer’s Marketilla ja lähdin sitten seikkailemaan suurempaan hippikaupunkiin. Tulin vihdoin menneeksi beat-kulmille City Lights-kirjakauppaan, kiipesin Telegraph-kukkulalle ja kävelin China Townin halki. Illalla päädyttiin kulttuurikuppilassa siihen yhteen ainoaan pöytään, jonka kohdalla seinälle on ripustettu vuonna 1988 julkaistu suomenkielinen lehtijuttu kyseisestä kapakasta. Kirjoittaja kertoo siinä jättäneensä sydämensä San Franciscoon.

Berkeley Repin tarjoilema Mike Daiseyn monologi The Last Cargo Cult muistutti, miksi teatterissa pitäisi käydä paljon useammin. Teatterin edustalta, keväiseltä kadulta löytyi runo:

Bay arean tunnelma on näinä viikkoina oranssi kuin hockey night konsanaan.

Baseball-kausi lähenee potentiaalisen legendaarista huipennustaan. Juuri nyt kaikki kannattavat jättiläisiä. Kotimatkalla San Franciscosta juna on täynnä oranssiin pukeutuneita iloisesti huutelevia faneja. Tanssitunnin juomatauolla joku tiedottaa pelin etenemisestä. Voiton varmistuessa ohjaaja tanssittaa luokkaa riemukkaan musiikin tahdissa. Vaikka baseball kiinnostaa minua suunnilleen saman verran kuin superpesis, on ilo elää mukana suurissa tunteissa.

Berkeleyyn on halloweenia silmällä pitäen avattu erityinen naamiaisasu- ja koristekauppa. Rojun ja kulutushumun keskellä muistin taas, että amerikkalaisessa kulttuurissa on paljon sellaista, mitä en allekirjoita. Vaikka olisi luontevampaa viedä kynttilöitä hautausmaalle, tämän vuoden tarkoituksena on oppia ymmärtämään tätä maata edes vähän paremmin. Se onnistuu parhaiten osallistumalla. Siksi investointipäätöksen kanssa on turha jahkailla, kun kolmella taalalla irtoaa karnevaalinaamio, jossa on sulkia ja timantti.

Sitä paitsi: juhla, joka saa insinööriopiskelijatkin kaivertamaan kurpitsoja yhdessä keskellä viikkoa, ei voi olla läpeensä paha.

Pörssiyritykset tekevät osavuosikatsauksia kvartaaleittain. Minä päätin tehdä pienen välitilinpäätöksen ensimmäisen Amerikassa vietetyn vuosikahdeksanneksen päätteeksi.

Kuudessa viikossa vieras ehtii muuttua tutuksi, seikkailu arjeksi. Vuosikahdeksannessa ehtii syntyä rutiineja, tottumuksia ja paikallistietämystä. Osaan pieniä asioita, joita yleensä unohtaa arvostaa, jos asuu pitkään samassa paikassa – esimerkiksi tietoa siitä, mitä katua pitkin kannattaa pyöräillä kotiin, ettei joudu tarpeettomaan ylämäkeen tai ajamaan liikennettä vastaan, tai varmuutta siitä, mitä appelsiinimehua haluaa aamulla juoda.

Vauhdin hidastamisesta on kummunnut fiilis siitä, että aikaa on ja se riittää kyllä kaikkeen oleelliseen. Olen lennättänyt leijaa, hengittänyt turhaumia ulos joogatunnilla ja kävellyt kenkäni pilalle. Olen tottunut käymään kirjastossa ja tanssitunnilla, mutta myös harjoitellut tosi-tv:n katsomista sohvalla istuen ja peiton alle jäämistä, vaikka lähistöllä olisi tarjolla useita mielenkiintoisia tapahtumia.

En muista, koska olisin viimeksi elänyt näin kaikkinaisessa rauhassa. Tahdon keksiä keinon säilyttää tämän tunteen talven yli.