Avainsanaan ‘tarina’ liitetyt artikkelit

Minulla oli tänään käytössäni valkotaulu, tussi ja kaksikymmentä minuuttia harjoittelijakollegoitteni huomiota. Käytin resurssit kertomalla versioni muutamista sosiaalipsykologisista perusasioista.

Sosiaalipsykologien tutkimuskohteena ovat ihmiset, mutteivät niinkään yksilöt sinällään kuin se, mitä heidän välillään tapahtuu. Meitä kiinnostavat yksilöt ryhmien jäseninä, ryhmien väliset suhteet ja se, miten yksilöt määrittelevät itseään ryhmäjäsenyyksiensä kautta.

Lähtökohtana on, että ihmiset ovat pohjimmiltaan rationalisoivia – eivät rationaalisia tai irrationaalisia, vaan jälkikäteen järkeileviä, tarinoita kertovia, tolkkua ja tarkoitusta etsiviä olentoja.

Joitakin sosiaalipsykologeja kiinnostaa ihmisten ja tietokoneiden välinen vuorovaikutus. Minua kiinnostaa vielä paljon enemmän se, miten ihmiset järjestävät elämäänsä tässä maailmassa, jossa kasvokkaiset kohtaamiset kietoutuvat yhteen puhelujen, tekstiviestien, sähköpostin ja yhteisöpalvelujen välittämien vuorovaikutusten kanssa. Millaisin ajatuksin ja teoin ihmiset tasapainottelevat yksityisyyttä ja julkisuutta? Entä miten neuvotellaan vastavuoroisuudesta ja kiitollisuudenvelasta?

Ihmisten toimintaa on vaikea mallintaa, eikä sitä oikein voi ymmärtää yksinomaan havainnoimalla. On tärkeitä kysymyksiä, joihin tutkimus ei pysty vastaamaan pelkän käyttäytymisdatan avulla, ei vaikka sitä olisi käytettävissä kuinka paljon tahansa. Siksi joskus, kuten tänä kesänä, on mentävä vieraissa kaupunginosissa sijaitseviin koteihin jututtamaan tuntemattomia ihmisiä.

Tavoitteena ei ole ratkaista ja todistaa todeksi samalla tavalla kuin matemaatikkojen kauniin puhtaassa maailmassa. Ymmärrystä etsittäessä on usein kaivauduttava syvälle tilannesidonnaiseen ja sotkuiseen arkeen.

Esitykseni lopuksi yleisö esitti hyviä kysymyksiä. Täällä ei pelata puolustuspeliä. On lupa olla utelias ja ymmällään.

Tällä viikolla lounailla on puhuttu ainakin kuumuudessa kiitorataan uponneesta lentokoneesta, asuntokaupoista, uimarannoista, synnytyssairaalan valitsemisesta, hipsterihammaslääkäreistä, C-kaseteista, ilmaisen jäätelön vastustamattomuudesta, kirjaston perustamisesta, julkisilla paikoilla itkemisestä sekä mahdollisuudesta saada HR hankkimaan toimistotalon katolle poreallas.

Kaiken tämän myötä olen pohtinut kahta tarinaa.

Ensimmäinen tarina sijoittuu Otaniemeen. Muutama vuosi sitten työ- ja opiskeluyhteisömme lounaat olivat perjantaisin niin täynnä naurua ja kikatusta, että niihin alettiin viitata nimellä hassuperjantailounas. Joskus näissä vaihtuvien poppoiden kokoontumisissa syntyi ideoita. Joistain ideoista seurasi toimintaa – yhdestä usein keskustellusta kehkeytyi yritys. Tärkeää oli kuitenkin ainoastaan se, että kaikki saivat ruokaa. Jos puhuttiin innovoinnista tai verkostoitumisesta, oltiin ironisen huvittuneita.

Toista tarinaa kerrottaessa tapahtumapaikkaa kutsutaan usein innovaatiokeskittymäksi. Kyseessä voi olla CERN:in ruokala tai kulloinkin viimeisintä huutoa oleva ravintola Palo Altossa. Kertomuksen sävellaji on idealisoiva. Tarina on täynnä poikkitieteellisiä kohtaamisia, määrätietoisuutta, älyllisiä keskusteluja, odottamattomia oivalluksia ja ihanan nälkäistä kunnianhimoa. Luova luokka istuutuu pöytään, ja lounaan päätteeksi servettiin on luonnosteltu Internet, maailmanselitys tai päräyttävä liiketoimintamalli. Tyypillisesti tästä tarinasta jauhaa joku, joka ei ole ollut paikalla ja joka haluaisi nähdä omilla kotikulmillaan enemmän nobelisteja ja äkkirikkaita yrittäjiä.

Olen alkanut epäillä, että kyse on pohjimmiltaan samasta tarinasta – tai ainakin samoista lounaista.

Jälkimmäisen tarinan kertojien olisi viisasta ottaa oppia hassuperjantaieetoksesta. Luovaa taikuutta on todennäköisimmin siellä, missä pöydän ääressä istuvia henkilöitä ei tarkastella innovaatiotalouden resursseina ja missä yhdessä nauraminen on itseisarvo.

Esimieheni toi pari vuotta sitten tietoisuuteeni käsitteen kova loma. Kova loma on sellaista, jolta ei tehdä töitä, ei mielellään edes salaa perheeltä.

Tänä vuonna ollaan sen verran kovalla lomalla, että lakritsipiippuvallankumouksen etenemistä voi toistaiseksi seurata parhaiten taurussauruksen jalan jäljissä: Yosemite, Death Valley, Las Vegas, Grand Canyon, Antilope Canyon, Monument Valley, Moab. Kiviä, katvealueita ja muumilakuja riittää. Tänä yönä nukumme laiskan liskon mökissä, huomenna Amerikan-tädin luona.

Kun osoitteena on Main Street, Small Town, USA, on varottava, ettei elämä muutu tarinaksi ennen aikojaan.

Tänään tajusin, että tätä kesää on paras tarkastella samalla tavalla kuin erityisen mehukasta kohtaa hyvässä kirjassa.

Olen vihdoin ehtinyt Safran Foerin esikoisessa yli puolivälin. Osa lauseista on niin kauniita ja kekseliäitä, että tekisi mieli lakata kääntämästä sivua ja jäädä pohtimaan. Se ei kuitenkaan käy päinsä, koska silloin en saisi tietää, mistä tarinassa on kyse ja mitä seuraavaksi tapahtuu. On luettava eteenpäin.

Tällä viikolla pakkasin rinkan ja matkalaukut. Myin sängyn ja sohvan. Tänään kauan kaivatulla tanssitunnilla muistin, mitä sana viimeinen tarkoittaa – tanssinopettajien sanomana: ei koskaan oikeasti viimeistä, vaan yhtä niistä, joihin tulee heittäytyä täydellä liekillä, säästelemättä.

Muutin San Franciscoon. Koska lähtöjen lähetessä käydään vuodesta toiseen läpi samoja tunteita, on kesäkuun haaste tänäkin vuonna pysyä preesensissä. Ei tämä tässä ollut, vielä.

Vaalituloksia tähytessä ensimmäinen reaktio oli typertynyt epäusko. Toinen oli ajatella tämän olevan se viimeinen niitti, joka tekee paluumuuton mielekkyyteen uskomisesta mahdotonta. Sisko sanoi, ettei voi kieltääkään, jos päätän jäädä.

Mutta sitten, vähitellen, tuli muita ajatuksia.

Mieleen palasivat Ville Blåfeldin sanat Helsingistä: Tämä kaupunki on meidän tarinoitamme varten. Niin on koko maa, eikä kukaan voi päättää toisen puolesta, keitä kenenkin meihin kuuluu. Suomen on pysyttävä minun reittikartallani, koska meidän tarinoissamme on vielä niin monia kirjoittamattomia lukuja.

Muistin, miten naapuri sanoi vuosia sitten puheessaan, että isänmaa on paikka, jonka voi tuntea kodikseen myös silloin, kun kukaan ei ole siivonnut tai kaapista löytyy luurankoja. Tänään pohdin kodin olevan sellainenkin, että kun siellä vallitsee sekasorto, tapana on siivota, ei muuttaa pois.

Ja sitten on se elokuvasta opittu, mikä pitää paikkansa myös todellisuudessa: Die besten Ideen leben weiter.