Avainsanaan ‘teatteri’ liitetyt artikkelit

Kummasta luopuisit mieluummin, hajuaististasi vai pääsystä internetiin? Oikeasti, mitä sinä muka nenälläsi teet?

Perjantai-iltana EXIT-teatterissa esitettiin hankalia ja hassuja kysymyksiä. Oli SF Fringe Festivalin toiseksi viimeinen ilta, ja lavalla ruodittiin muistoja ja nostalgiaa verkottuneessa maailmassa. Jo ennen esityksen alkua kahviossa vaikutti ilmeiseltä, että olin taas kerran löytänyt hyvään kaninkoloon. Sellaiseen, jossa tapahtuu teatterin keinoin huikeita asioita yhdessä tekemiselle omistautuneiden ihmisten toimesta.

Lauantaina teatteriviikonloppu jatkui vähän tasapaksun mutta silti viihdyttävän komedian merkeissä. Kuten usein, trilogian keskimmäinen osa oli mitäänsanomattomin.

Ja sitten, sunnuntaina, seurasimme vanhan kämppiksen kanssa neljä tuntia spektaakkelia nimeltä In the Matter of J. Robert Oppenheimer.

Oppenheimer_Indras-Net-Theater_Berkeley2

Kumpikaan meistä ei ole erityisen tunnettu kyvystään istua aloillaan puhumatta, mutta nyt ei edes tylsistyttänyt missään vaiheessa. Tarina atomipommeista, kommunistiepäilyistä, tieteenteosta ja lojaaliudesta valtiolle ei unohdu ihan pian.

Mietin, olisiko Helsingissäkin paikka jollekin esityksen toteuttanutta Indra’s Net Theatrea muistuttavalle.

Sitä odotellessa kannattaa nauttia niistä pienistä hyvistä teattereista, joita jo on. Sellaisia ovat esimerkiksi Kellariteatteri, KokoTeatteri, Valtimonteatteri ja Avoimet ovet.

Lähin kaninkolo ei yleensä ole kovinkaan kaukana kotoa.

Mainokset

Tänä viikonloppuna olen kuunnellut sadetta, katsellut pilviä ja paikannut aukkoja sivistyksessä.

Perjantaina ohjelmassa oli Dr. Strangelove. Tajuan nyt vähän paremmin, miksi elokuvakriitikot pitävät elokuvaa niin suuressa arvossa. Tämä on yksi niistä, jotka vaativat useita katselukertoja.

Eilen menin pieneen teatteriin katsomaan Viettelysten vaunuaActor’s Theatre on Kellariteatterin paikallinen vastine – sikälikin, että ilman sisäpiirivihjettä en ehkä koskaan olisi oivaltanut etsiytyä paikan päälle. Ja se olisi ollut menetys.

Kaikkein parasta on kuitenkin ollut suunnittelematon aikaansaamattomuus sekä se, että vaikka olen alkanut nähdä unia muutoksesta, ne eivät kaikki ole painajaisia.

Paluu arkeen tuntuu melkein epäuskottavan riemukkaalta. Silti, vaikkei töihin tarttuminen olekaan vastenmielistä, viikonlopuissa on oma hohtonsa.

Eilen tanssitunnin jälkeen söin lounasta Farmer’s Marketilla ja lähdin sitten seikkailemaan suurempaan hippikaupunkiin. Tulin vihdoin menneeksi beat-kulmille City Lights-kirjakauppaan, kiipesin Telegraph-kukkulalle ja kävelin China Townin halki. Illalla päädyttiin kulttuurikuppilassa siihen yhteen ainoaan pöytään, jonka kohdalla seinälle on ripustettu vuonna 1988 julkaistu suomenkielinen lehtijuttu kyseisestä kapakasta. Kirjoittaja kertoo siinä jättäneensä sydämensä San Franciscoon.

Berkeley Repin tarjoilema Mike Daiseyn monologi The Last Cargo Cult muistutti, miksi teatterissa pitäisi käydä paljon useammin. Teatterin edustalta, keväiseltä kadulta löytyi runo:

90-luvun alussa joukko ihmisiä istui talon kuistilla unelmoimassa omasta teatterista. Hieman myöhemmin he perustivat sellaisen, ja siitä tuli pitkällinen, paikallinen menestys.

Tänä iltana olin katsomassa Central Worksin versiota Machiavellin Ruhtinaasta Berkeley City ClubillaMachiavelli kirjoitti teoksensa Lorenzolle puolivuosituhatta sitten. Nyt esitetty näytelmä rakentuu näiden kahden miehen kuvitteelliselle dialogille. Historioitsijat saavat kiistellä siitä, tapasivatko Machiavelli ja Lorenzo oikeasti koskaan. Minulle riittää, että heidän keskustelunsa oli mielenkiintoinen.

Katsomossa istuessani ajattelin Galilein elämää. Se tuntui keväällä Suomessa ajankohtaiselta jotenkin hyvin samantapaisesti kuin Machiavelli nyt täällä, sotaa käyvässä maassa. Molemmissa ollaan isojen kysymysten äärellä, piinallisesti vailla vastauksia.

Onneksi tässä kaupungissa on koko joukko taloja, joiden kuisteilla unelmoidaan ratkaisuista.