Avainsanaan ‘tunne’ liitetyt artikkelit

Konferenssimatkan jälkeisenä aamuna jääkiekon välierä tuli kuin tilauksesta. Tuskin mikään olisi voinut eilen toimia paremmin kuin käpertyminen kotisohvalle katsomaan peliä, josta puhutaan vielä pitkään.

MM-jääkiekko on parasta huoltotaukoviihdettä, sillä sitä katsoessa tietää miettimättä, kenen puolella kuuluu olla. Peliä seuratessa saa tuntea paljon, mutta ilman ristiriitaisuuksia. Maaleista voi iloita, turhista jäähyistä tuohtua. Kolmannen erän alkaessa uskaltaa jo toivoa, ihan tosissaan. Ja vaikka kotikatsomon selostus olikin eilen englanninkielinen, Mertarantaa kuunnellen vierineiden vuosien pohjalta oli helppo arvata, millaisessa äänensävyrekisterissä tilanteista suomeksi puhuttaisiin.

Tänään menen kämppisten ja monien muiden koulukavereiden valmistujaisiin. Luvassa on paitsi hassuja akateemisia asuja, myös jääkiekkopeliä monimutkaisempia mielentiloja. Kolme vuotta sitten valmistujaispuheen piti Genevieve Bell, jonka mielestä elämässä on oltava läsnä, haavoittuvainen, yllättynyt ja rohkea.

Mainokset

Yksi suurimmista oivalluksista viimeisen puolen vuoden aikana on ollut sen tajuaminen, että pienten todellisuuksien suurehkot hahmot ovat tavallisia ihmisiä, joista useimpiin on hämmentävän helppo luoda hedelmällinen yhteys lähettämällä sähköpostia tai nykäisemällä hihasta.

Tottakai olen koko ajan tiennyt, että nimet journaaliartikkelien kansilehdillä ja uutissyötteenlukijassa edustavat oikeita ihmisiä. Minun piti kuitenkin muuttaa kauas kotoa tajutakseni, miten pieni maailma on ja miten innolla useimmat sen asukkaista tarttuvat ojennettuihin käsiin.

Eilen poikkeuksellinen kirjakiertue saavutti San Francsicon. Hetkessä, jona tajusin olevani samassa huoneessa paitsi Chris Guillebeaun, myös Everett Boguen, Corbett Barrin, Leo Babautan ja Lissa Rankinin kanssa, oli jotain taionmaista. Samalla tilanne oli kaikessa absurdiudessaan ihanan arkipäiväinen – bay arean paras luksus on vahva tunne siitä, että mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, kunhan pitää silmänsä ja mielensä avoimina.

Listalla asioista, joiden kotiin tuomiseksi tahdon löytää keinot, on tämä riemullisen voimakas tunne maailman avoimuudesta ja merkityksellisten seikkailujen itseoikeutetusta asemasta elämän keskiössä.

 

Bay arean tunnelma on näinä viikkoina oranssi kuin hockey night konsanaan.

Baseball-kausi lähenee potentiaalisen legendaarista huipennustaan. Juuri nyt kaikki kannattavat jättiläisiä. Kotimatkalla San Franciscosta juna on täynnä oranssiin pukeutuneita iloisesti huutelevia faneja. Tanssitunnin juomatauolla joku tiedottaa pelin etenemisestä. Voiton varmistuessa ohjaaja tanssittaa luokkaa riemukkaan musiikin tahdissa. Vaikka baseball kiinnostaa minua suunnilleen saman verran kuin superpesis, on ilo elää mukana suurissa tunteissa.

Berkeleyyn on halloweenia silmällä pitäen avattu erityinen naamiaisasu- ja koristekauppa. Rojun ja kulutushumun keskellä muistin taas, että amerikkalaisessa kulttuurissa on paljon sellaista, mitä en allekirjoita. Vaikka olisi luontevampaa viedä kynttilöitä hautausmaalle, tämän vuoden tarkoituksena on oppia ymmärtämään tätä maata edes vähän paremmin. Se onnistuu parhaiten osallistumalla. Siksi investointipäätöksen kanssa on turha jahkailla, kun kolmella taalalla irtoaa karnevaalinaamio, jossa on sulkia ja timantti.

Sitä paitsi: juhla, joka saa insinööriopiskelijatkin kaivertamaan kurpitsoja yhdessä keskellä viikkoa, ei voi olla läpeensä paha.

Kolme kuukautta sitten Helsingin kesässä keskusteltiin siitä, miten jotkut perheet ovat itkijäperheitä ja toiset eivät.

Tänään tämä itkijäperheen tytär istui pisara silmäkulmassa David Brower Centerissä taiteilijatapaamisessa, kun Chris Jordan kertoi Midway-saaren linnuista. Pitkään saaren ympärillä meren pinnalla kellui vain levää ja muuta syötäväksi kelpaavaa. Nyt monet linnuista kuolevat syötyään muovia. Lakimiehen uralta valokuvaajaksi loikannut taiteilija kertoi albatrossipoikasten ensimmäisiä lentoyrityksiä katsellessa syntyneestä oivalluksesta, että pelkoa, suuttumusta ja suruakin syvempi tunne on ihmettelevä ihailu, jota paremman sanan puuttuessa voidaan kutsua vaikka rakkaudeksi. Jotkut sentään jäävät henkiin ja nousevat siivilleen.

Tapaamisessa puhuttiin myös parhaillaan Berkeleyssä esillä olevasta Running the Numbers -näyttelystä, joka koostuu amerikkalaista kulutusta visualisoivista valokuvateoksista. Maailmantilaa kuvaavat luvut ovat usein niin suuria, ettei ihmismieli saa niistä otetta. Yksityiskohtien ja kokonaisuuden yhteys jää helposti hämäräksi.

Lähdin tapahtumasta entistä vakuuttuneempana siitä, että maailman ongelmien ratkaisemiseksi taide, tiede ja aktivismi on yhdistettävä toisiinsa. Siksi ei ole yhdentekevää, miten kulttuuritoimintaa rahoitetaan ja kuinka vakaasti taideopetus on koulujen opinto-ohjelmissa. Siksi on tärkeää, että akatemiassa pohditaan työn merkitystä ja tapoja viestiä tutkimustuloksia sisäpiiriä laajemmalle.

Jos tieto ja tunne eivät kohtaa, on vaikea tarttua toimeen tuloksellisesti.