Avainsanaan ‘työ’ liitetyt artikkelit

Joinain päivinä epäilen, että minulla on maailman paras työ.

Ajatus voi juolahtaa mieleen esimerkiksi silloin, kun lounasta mutustellessaan saa kuunnella Ken Goldbergin esitystä Data & Democracy Initiativesta, jossa pohditaan miten digitaalisten työkalujen avulla voitaisiin helpottaa ja parantaa kansalaiskeskusteluita tai vaikka oikeudenkäyntien todistajanlausuntoja.

Pahakollektiivin kasvatille varsinainen kohokohta on kuitenkin vasta se, kun siirrytään puhumaan Afrikasta ja roboteista. Eikä mistä tahansa roboteista, vaan sellaisista, joiden osat maksavat alle kymmenen taalaa. Kuten nyt vaikka viime vuoden voittaja, tikkarirobotti.

Image

Huomenna on syyspäiväntasaus. Jos tummuvien syysiltojen iloksi on tarpeellista keksiä jokin uusi projekti, kiinnostuneet ehtivät vielä hyvin mukaan Ultra Affordable Educational Robot Design Challengeen, jonka deadline on tammikuussa.

Meille muille on tee ja villasukat.

Mainokset

Ollaan auttamattomasti siinä vaiheessa kesää, jolloin vastoin parempaa tietoani toivon, että minua olisi kymmenen.

Työnjako voisi olla vaikka tällainen:

Yksi hoitaisi asialliset hommat kiirehtimättä, vilkuilematta kelloa ja surematta sitä, että jotain hauskaa jää aina tekemättä, jos yrittää huolehtia kaikesta siitä, mistä pitäisi.

Toisella olisi ruhtinaallisesti aikaa akateemisilla raja-alueilla seilaaviin kohtaamisiin. Koskaan ei tarvitsisi jättää menemättä kiinnostavaan seminaariin tai karata lounaspöydästä puhelinkokoukseen kesken inspiroivan keskustelun. Toinen osallistuisi kurittomiin ajatuskokeisiin ja oppisi ymmärtämään, miksi ruma matematiikka ei kestä ajan hammasta, kun taas kauniille teoreemille löytyy melkein aina, lopulta, myös käytännöllinen sovellus.

Kolmas keskittyisi lukemaan ja kirjoittamaan, rajoituksetta ja riemulla. Kolmannen ansiosta kirjahylly ei olisi täynnä kirjoja, jotka olisi pitänyt lukea vuosia sitten, eikä työpöydällä pyörisi käsikirjoituksia, jotka tarvitsisivat vain vähän lisää työstöä voidaakseen lähteä maailmalle.

Neljäs kysyisi muilta miten voin olla avuksi. Joutohetkinä voisi leipoa työpaikalle kakun tai kirjoittaa kirjeitä ystäville.

Viides saisi aina sanoa kyllä illalliskutsuille, teatteriesityksille ja after work -hengauksille. Viides murehtisi muidenkin puolesta sitä, että ihan pian toimistossa ei enää ole joka aamu kaikkia niitä lämminsilmäisiä ihmisiä, joiden läsnäoloon on huomaamattaan tottunut.

Kuudes tanssisi, joogaisi ja juoksisi. Unta ja liikuntaa olisi tarpeeksi paljon ja tarpeeksi usein. Kotona olisi aina tuoreita hedelmiä ja puhtaita vaatteita. Kuudes ei olisi niin uppoutunut kaikkeen muuhun, että unohtaisi viikko toisensa jälkeen mennä kampaajalle.

Seitsemäs olisi Suomessa, kahdeksas Kaliforniassa, ja yhdeksäs valmiina matkustamaan minne ikinä tilanne vaatii.

Kymmenes ottaisi iisisti ja olisi avoin yllätyksille.

Berkeley-arki toimii, koska siirtymälogistiikkaan ei juurikaan kulu aikaa. Kaikki on lähellä. Ehtii tehdä töitä ja unelmoida.

Täällä on myös helppoa liikkua itsensä onnelliseksi. Ryhmäliikuntatunneilla huomaa olevansa poliittisista protesteista huolimatta lauhkean hyväksyvässä hippikaupungissa.

Joogaopettaja muistuttaa, ettei itseään pidä satuttaa: Nothing should ever hurt. If it hurts, don’t do it. Do less, or do something different. Se ei tarkoita, etteikö pitäisi koetella rajojaan – kipu ja epämukavuus eivät ole sama asia. On maltettava kuunnella, miltä tuntuu ja toimittava sen mukaan.

Tanssinopettaja puolestaan kehottaa viihtymään ilman itseruoskintaa: Have fun. Get what you can. Don’t be hard on yourself. Ja joka kerta uusille tulokkaille annetaan aplodit ja heitä rohkaistaan pysymään huoneessa – ei pidä säikähtää, vaikkei heti osakaan kaikkea.

Nämä opit on pidettävä mielessä, kun ensi viikolla palaan Suomeen ja ryhdyn paketoimaan tätä hullua ja ihmeellistä vuotta 2011.

Vein uuteen toimistoon oranssin maalauksen. Espoon ei ole pakko olla harmaa.

Ensimmäisenä loman jälkeisenä aamuna tyhjensin Atlantin takaa saapuneiden kirjalaatikoiden sisällön työhuoneen hyllyyn. Seuraavana päivänä alkoi nelimantereinen hulina, elävä muistutus siitä, miten hauskaa ja hankalaa työ on.

Viikonloppuna matkattiin saaristoon ja samoiltiin porvoolaisilla kaduilla amerikkalaisten vieraiden kanssa. Työasioista ei puhuttu nimeksikään, sitäkin enemmän hipstereistä, saunakulttuurista ja suomenkielen pitkistä, vaikeista sanoista.

Kun Helsingissä sataa kuin Genevessä ja nauretaan kuin Kaliforniassa, on helppo luottaa siihen, että tästä syksystä tulee hyvä.

Pari kuukautta sitten sain sähköpostia Harvardista.

Koska olen sitoutunut antamaan hyville asioille mahdollisuuden tapahtua ja olemaan sanomatta ei lyömättömille tarjouksille, lensin tänä aamuna itärannikolle. Atlantti on kotoinen kuin tuhkajumin aikoina – siellä jossakin vastarannan sopukassa on Suomen kesä.

Tällä rannalla on näillä korkeuksilla kunnon metro, kuuma kesä ja vahva tunne siitä, että tykkään työstäni. Matka on vasta alussa, mutta jo nyt tuntuu väistämättömältä, että tämä on yksi niistä, joilla on tavalla tai toisella kauaskantoisia seurauksia.

Korostaessaan paikan päälle saapumisen merkitystä sosiologian professori puhui ensisijaisesti kurssisuorituksista. Hän oli kuitenkin valtavan oikeassa laajemminkin: The world rewards showing up.

Flunssa on ankea mutta tarpeellinen. On pakko ottaa tauko kaikesta.

Se antaa mahdollisuuden käpertyä päiväkausiksi nukkumaan pois kaikki mahdollinen väsymys. Joululahjaksi saatua romaania ehtii lukea niin uppoutuneesti, että iltapalavoileipiä tehdessäkin ajatukset ottavat proosan muodon.

Voi olla, että tauko tekee hyvää jopa töille – suunnitelmat ehtivät muhia hetken ennen varsinaista kirjoitustöihin tarttumista. Nyt alkaisi kuitenkin jo riittää, sillä ensi viikon lumiraportteja lukiessa tekee mieli saada tehtävälista mahdollisimman lyhyeksi ennen keskiviikkoaamua.

Ajatus pikkupakkasesta ja vuorenrinteistä aiheuttaa riemukasta levottomuutta.

Olen uudesta syksystä innoissani kuin fuksi tai se takavuosien tarinan pikkutyttö, jolla oli reppukin vielä ostamatta.

Suomalaiset yliopistot tarjoavat loistavia resursseja ja kokemukseni mukaan lähes rajoittamatonta vapautta. Se onnellinen sekamelska, jota olen elänyt viimeiset seitsemän vuotta, ei olisi ollut mahdollinen missään muualla. Minua on hyvin harvoin kielletty tekemästä mitään. Välillä on kuitenkin mukavaa, jos kaikkia taikoja ei tarvitse tehdä itse.

Geneveen mennessä en odottanut opinnoilta paljoakaan. Sain odottamattomasti oivaltaa, miten hyvää opiskelu ja ennen muuta opetus voi parhaimmillaan olla. En tiedä, olisinko koskaan ryhtynyt jatko-opiskelijaksi, ellen olisi ensin päätynyt Mathilde Bourrierin ja Karine Lempenin kaltaisten, Berkeleyssäkin opiskelleiden, naisten oppilaaksi.

Tänne tullessa tilanne oli toinen. Vaikka pidän puuterilunta, kielitaitoa ja uteliaisuutta uudelle edelleen hyvinä syinä lähteä uusiin paikkoihin, muutin maailman kääntöpuolelle myös akateemisin perustein. Tiesin olevani tulossa loistavaan yliopistoon, tekemään töitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät mistä tutkimuksessani on kysymys.

Geneven aikojen perusteella olen osannut kaivata sitä elävää ja intoa kipunoivaa akateemista kulttuuria, jollainen täälläkin on. Kolmea kurssiani, joista kaksi alkoi tällä viikolla, vetää kolme hienoa miestä: täkäläinen ohjaajani Coye Cheshire, sosiologian laitoksen Robb Willer ja BiDin Björn Hartmann.  Luennot ovat olleet kuin sade pitkän kuivan kauden päätteeksi.