Avainsanaan ‘työkaveri’ liitetyt artikkelit

Työkaverin tytär oli viime viikolla kysynyt isältään miksi minuutit ovat sellaisia, että ne menee jo. Samaa mietin minäkin tajutessani ensimmäisen vuosineljänneksen päättyvän parin päivän päästä. Lukukautta on jäljellä alle kaksi kuukautta, täkäläisiä töitä vähän yli kolme. Ohikiitävä aika herättää avutonta kauhua.

Paluumuutto Eurooppaan luikertelee keskusteluihin. Suomessa odottaa paljon, mistä innostua, mutta sitä kaikkea on silti vähän pelottavaa ajatella. Jopa kesäloma, joka tulee epäilemättä sisältämään tolkuttoman huikeita hetkiä, herättää ristiriitaisia tunteita, koska se tarkoittaa matkaamista yhä kaemmas vallitsevasta arjesta. Sovittelen päähäni erilaisia ajatuksellisia hattuja löytääkseni näkökulman, josta käsin uskoa siihen, että hurjan hyvin voi olla niin tässä kuin tulevaisuudessakin.

Tämä on se hetki, kun kauniita unia nähdessään pelkää aamunkoittoa, vaikka siihen on vielä tuntikausia – tai se, kun päiväunilta ei millään tahtoisi herätä, vaikka tietää, ettei silmät auki ole välttämättä huonommin.

Elämä on siinä mielessä ihmeellistä, että kun näennäisesti aivan tavallisena päivänä lähtee luennon jälkeen työkaverin kanssa kahville, saattaa yhtäkkiä löytää itsensä kättelemästä Frederick Wisemania ja tämän kuvausryhmää. Ellei sellaisena hetkenä olisi ihmettelevästi innoissaan, tuntisi itsensä luultavasti sivistymättömäksi typerykseksi, koska ei ole aiemmin oikein edes rekisteröinyt koko maestron olemassaoloa.

Työpäivä päättyi tänään cembalo-konserttiin, jossa nuori taiteilija kertoi silmät säihkyen, mikä kunnia on saada soittaa vanhoista nuoteista, hyvällä soittimella, kauniissa tilassa. Konsertin jälkeen tarjolla oli notkuva apéro-pöytä, jollaisista Aallon virkistymistapahtumien olisi hyvä ottaa mallia. Sen äärellä ähkyltä säästi ainoastaan tietoisuus joogatunnin läheisyydestä. Ja sillä joogatunnilla tapahtui pieni mutta riemullinen tasapainoläpimurto.

Aivan tavallisia päiviä ei taida olla olemassakaan, mutta nämä eriskummalliset ovat oikein hyviä.