Avainsanaan ‘unelma’ liitetyt artikkelit

50 vuotta sitten Martin Luther King Jr. piti puheen unelmasta. Siitä puheesta puhutaan edelleen.

Eilen Obama puhui samassa paikassa: And that’s the lesson of our past. That’s the promise of tomorrow — that in the face of impossible odds, people who love their country can change it.

Tietysti hyvissä yhteiskunnissa innostavan retoriikan rinnalla täytyy olla toimivia rakenteita. Sama pätee yliopistoihin.

Välillä huolestuttaa miten järjestelmien ja niiden vaikutuspiirissä elävien ihmisten oikein käy. Silloin on yritettävä olla kuin Desmond Tutu: I’m not optimistic, no. I’m quite different. I’m hopeful. I am a prisoner of hope.

Kuten porvoolaisen gallerian kahvihuoneen seinällä olevassa kortissa takavuosina sanottiin: Olemme kaikin tavoin ahtaalla, muttemme umpikujassa.

 

Mainokset

Berkeley-arki toimii, koska siirtymälogistiikkaan ei juurikaan kulu aikaa. Kaikki on lähellä. Ehtii tehdä töitä ja unelmoida.

Täällä on myös helppoa liikkua itsensä onnelliseksi. Ryhmäliikuntatunneilla huomaa olevansa poliittisista protesteista huolimatta lauhkean hyväksyvässä hippikaupungissa.

Joogaopettaja muistuttaa, ettei itseään pidä satuttaa: Nothing should ever hurt. If it hurts, don’t do it. Do less, or do something different. Se ei tarkoita, etteikö pitäisi koetella rajojaan – kipu ja epämukavuus eivät ole sama asia. On maltettava kuunnella, miltä tuntuu ja toimittava sen mukaan.

Tanssinopettaja puolestaan kehottaa viihtymään ilman itseruoskintaa: Have fun. Get what you can. Don’t be hard on yourself. Ja joka kerta uusille tulokkaille annetaan aplodit ja heitä rohkaistaan pysymään huoneessa – ei pidä säikähtää, vaikkei heti osakaan kaikkea.

Nämä opit on pidettävä mielessä, kun ensi viikolla palaan Suomeen ja ryhdyn paketoimaan tätä hullua ja ihmeellistä vuotta 2011.

Elämänmittainen haaste malttaa on pyörinyt keskusteluissa pitkin vuotta. Unelmat vaativat kärsivällisyyttä.

Viime viikonloppuna puljasin vihdoin valtameressä surffilaudan kanssa. Teki mieli lähettää terveisiä sille tytölle, joka jo kaksi vuosikymmentä sitten haaveili suurien aaltojen ratsastamisesta tietämättä ollenkaan missä ja milloin se voisi olla mahdollista. Sieltä, missä silloin mietin maailmaa, en osannut kuvitella tällaista juhannusta San Diegossa – ehkä hyvä niin, sillä jos olisin osannut, olisi voinut olla vielä vaikeampaa odottaa kärsivällisesti.

Nyt kiinnostaisi tietää, mitä tulevat versiot minusta haluaisivat kertoa tälle nykyiselle, joka on kesälomakotimatkalle lähtemisestä yhtä aikaa kauhuissaan ja innoissaan. San Francisco kiinnostaa, mutta niin kiinnostaa Helsinkikin – ja Amerikka siinä välissä. Jäljellä olevat työpäivät voi laskea sormin.

Aamulla ei tullut mieleenkään torkuttaa herätyskelloa, sillä tiesin liikkeelle lähtemällä pääseväni toteuttamaan yhtä vanhimmista unelmistani, viilettämistä lumisessa amerikkalaisessa vuoristossa.

Laskupäivät ovat melkein aina hetkiä, joina pohtii, miksi vuoden päivistä niin riittämättömän harvat kuluvat alamäessä. Elämässä on paljon muutakin merkityksellistä, mutta joku siinä on, että lauta jalkoihin kiinnitettynä tuntee silti olevansa aina asteen verran enemmän elossa kuin kaupungeissa ja kampuksilla. Majatalon aamiaispöydässä ja hissimatkoilla tapaa enemmän ja eklektisempiä tyyppejä kuin ehtii käsittää. Vaikka lähdin matkaan ominpäin, olen silti keskellä yhteisöä.

On jotenkin unelmien toteuttamisen olemusta kuvaavaa, että päivän mittaan on aktiivisesti vältettävä niin nestehukkaa, auringonpolttamia kuin kylmettymistäkin. Mukavuus ja mielekkyys, sen paremmin kuin helppo ja hyväkään, eivät aina ole synonyymejä. Se on kuitenkin varmaa, että kuten takavuosien matkanjohtaja, minäkin olen hirmuonnellinen, että lähdin tälle matkalle.

Berkeleyn motto on fiat lux, tulkoon valo.

Korkeaotsaiset akateemikot ajattelivat epäilemättä mottoa valitessaan tinkimätöntä pyrkimystä kohti tietoa ja ymmärrystä. Kaamosmaassa kasvaneelle kalifornialainen valon paljous itsessään tekee yliopistosta huipun. Tietoisuus siitä, ettei kaamosta tänä vuonna tule, vapauttaa uskomattoman määrän energiaa elämiseen.

Olen pohjattoman onnellinen siitä, etten tällä hetkellä tarvo päivien läpi unelmoiden siitä hetkestä, jona pääsee takaisin nukkumaan. Kun asioita ei voi laittaa kaamoksen piikkiin, voi tapahtua mitä vain. Silloin saattaa mennä katsomaan elokuvan ja kuulla näytöksen päätteeksi filmin animaattorin aikalaiskuvausta beat-sukupolvesta.

Viime päivät ovat olleet samanaikaisesti hyvin arkisia ja aivan käsittämättömän huikeita. Arvostan.

90-luvun alussa joukko ihmisiä istui talon kuistilla unelmoimassa omasta teatterista. Hieman myöhemmin he perustivat sellaisen, ja siitä tuli pitkällinen, paikallinen menestys.

Tänä iltana olin katsomassa Central Worksin versiota Machiavellin Ruhtinaasta Berkeley City ClubillaMachiavelli kirjoitti teoksensa Lorenzolle puolivuosituhatta sitten. Nyt esitetty näytelmä rakentuu näiden kahden miehen kuvitteelliselle dialogille. Historioitsijat saavat kiistellä siitä, tapasivatko Machiavelli ja Lorenzo oikeasti koskaan. Minulle riittää, että heidän keskustelunsa oli mielenkiintoinen.

Katsomossa istuessani ajattelin Galilein elämää. Se tuntui keväällä Suomessa ajankohtaiselta jotenkin hyvin samantapaisesti kuin Machiavelli nyt täällä, sotaa käyvässä maassa. Molemmissa ollaan isojen kysymysten äärellä, piinallisesti vailla vastauksia.

Onneksi tässä kaupungissa on koko joukko taloja, joiden kuisteilla unelmoidaan ratkaisuista.